Ayrton Zangwill Kutsumus

1. Auflage 2023
ISBN: 978-952-7566-01-5
Verlag: Punos-kustannus
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 392 Seiten

Ursula Winfield on nuori, työlleen omistautunut kemisti 1900-luvun alun Britanniassa, jota ravistelevat ensin suffragetit ja sitten ensimmäinen maailmansota. Hän on myös yläluokkainen kaunotar, johon ihastuvat herkästi niin vanhemmat kollegat kuin nuoret sotilaatkin. Naisiin kohdistuu kuitenkin odotuksia, jotka eivät aina vastaa naisen omia pyrkimyksiä. Ursulakin kokee pettymyksiä sekä työssä että rakkaudessa. Voisiko naisten äänioikeus ratkaista ongelmat? Kutsumus on verevä kertomus sadan vuoden takaisesta englantilaisesta luokkayhteiskunnasta ja etenkin sen naisista. Se on myös ainutlaatuinen aikalaiskuvaus äänioikeustaistelusta ja uhrauksista, joita naiset olivat sen puolesta valmiita tekemään. Sukupuoliroolien ja -odotusten tinkimättömänä kuvaajana Zangwill onkin taitavimmillaan. Kirjan keskeinen teema on ajaton: miten yhdistää naisena ura, ihmissuhteet ja poliittinen aktiivisuus.

Edith Ayrton Zangwill (1875-1945) oli englantilainen kirjailija ja naisasianainen. Vuonna 1924 ilmestynyt Kutsumus on Zangwillin tunnetuimpia teoksia ja merkittävä suffragettiromaani. Kirjalla on vankka todellisuuspohja: se perustuu sekä kirjailijan omiin että hänen äitipuolensa, fyysikko Hertha Ayrtonin (1854-1923), kokemuksiin. Ayrton oli paitsi suffragetti, myös ja ennen kaikkea arvostettu fyysikko. Britannian tiedeakatemia Royal Society on nimennyt hänet yhdeksi Britannian tieteenhistorian kymmenestä merkittävimmästä naisesta.

Autoren/Hrsg.

Ayrton Zangwill, Edith

Leseproben

1

Lowndes Square 57 oli tyypillinen Lontoon West Endin hienostotalo vastamaalattuine julkisivuineen, tahrattomine portaineen ja kiiltävine messinkisine oviheloineen. Ikkunoiden kukkalaatikot hoidettiin vuosisopimuksella, ja nyt niissä oli vaaleanpunaisia riippapelargoneja ja astereita. Talo oli niitä, jotka herättivät luottamusta kauppiaissa ja paheksuntaa sosialisteissa. Ohi ajavat hevosvaunukuskit kohottivat piiskojaan kysyvästi tarjoten kyytiä kaikille, jotka astuivat ulos talosta, ja hyväntekeväisyysjärjestöjen sihteerit himoitsivat sen salonkeja iltapäiväkokouksilleen. Kun vaatimattomampi vieras ajoi oven eteen, hän oli salaa kiitollinen maksettuaan vuokravaunustaan ja sen livreepukuisesta ajurista muutaman shillingin ylimääräistä, ja uuteen työpaikkaansa saapuva palvelija totesi tyytyväisenä, että kyseessä oli luultavasti ”hyvä paikka”, jossa ei olisi liikaa tekemistä mutta sen sijaan yllin kyllin kaikkea muuta.

Sisätilat, joihin pulleanaamainen hovimestari johdatti vieraat keskittyneen kunnioittavasti, olivat täydellisessä sopusoinnussa talon ulkoasun kanssa. Eteisaula oli valoisa ja melko leveä olematta liian avara, ja se oli kalustettu tavanomaisilla aulakalusteilla. Suuressa, kauniissa ruokasalissa oli suuri, kaunis mahonkipöytä ja suuri, kaunis sivupöytä sekä kauniit nahkatuolit. Ruokasalin takana oli pienempi huone, jota kutsuttiin kirjastoksi, vaikkei kukaan koskaan lukenut siellä eikä siellä ollut juuri kirjojakaan. Päivälliskutsuilla ja muissa tilaisuuksissa se kuitenkin palveli käytännöllisenä vaatesäilönä. Vielä taaempana oli eversti Hibbertin piilopaikka: pieni väritön huone, jossa oli ylellisiä nojatuoleja. Yhdellä seinustalla oli kirjoituspöytä, sekin lähinnä vain vertauskuvallisesti, sillä eversti ei koskaan kirjoittanut muuta kuin sekkejä. Kunniapaikalla takanreunuksella oli muotokuva rouva Hibbertistä, sievästä vaaleasta naisesta, jolla oli kiinansiniset silmät ja kuohkeat hiukset. Seinillä oli kuvia kilpahevosista ja muutamasta messiporukasta. Nurkassa oli golflaukku täynnä mailoja, ja pikkupöydälle kätevästi käden ulottuville oli aseteltu sikarilaatikko, hopeinen savukkeensytytin ja karahviteline, jossa oli pulloja, sifoni ja laseja. Kirjallisuutta edustivat metsästys- ja urheilulehdet , , ja . Huoneessa tiivistyivät everstin elämän kolme mieltymystä: mukava elämä, urheilu ja vaimo.

Seuraavaa kerrosta hallitsi rouva Hibbert. Siellä oli valkoisella ja kullalla sisustettu suuri kaksiosainen salonki, jonka kalusteet olivat niin kutsuttua Ludvig XVI:n tyyliä ja jossa rouva oli saavuttanut arvossa pidetyn yhteiskunnallisen aseman, sillä hänen ”pikku kutsujaan”, joiksi hän suuria vuosittaisia juhlatilaisuuksiaan nimitti, olivat kunnioittaneet läsnäolollaan jopa kuninkaalliset. Vieläkin enemmän talon emännästä kertoi hänen budoaarinsa, joka avautui porrastasanteelta. Olipa vuodenaika mikä tahansa, tuo huone oli valoisa ja viehättävä, vaikkakin hivenen keinotekoinen kasvihuonekukkineen, Dresdenin posliineineen ja pienine pöytineen, jotka oli lastattu täyteen hopeisia pikkuesineitä. Kaikkialla oli valokuvia, pääasiassa komeista nuorukaisista, mutta joukossa oli näkyvällä paikalla kuninkaallisen perheen ylimielisen jäsenen kuva, jossa oli vielä ylimielisempi omakätinen nimikirjoitus. Kuva esitti tanakassa keski-iässä olevaa herrasmiestä, tosin se oli otettu jo kymmenkunta vuotta aiemmin, jolloin Hibbertin piirit tapasivat ”rakasta prinssiä” tämän huikentelevaisina Walesin-vuosina paljonkin.

Seurusteluhuoneiden – joita tuo kiinteistövälittäjien käyttämä termi kuvasi erittäin hyvin – yläpuolella olivat luonnollisesti makuuhuoneet. Eversti ja rouva Hibbertin valtava makuuhuone oli juuri sellainen kuin odottaa saattoi aina pylvässängyn pitsipäiväpeitoista pukeutumispöydän kilpikonnanluisiin hiusharjoihin, joita koristivat kultaiset nimikirjaimet – hopeisista toalettitarvikkeista kun oli tullut niin mahdottoman tavallisia, rouva Hibbert valitti. Ainoa poikkeama eliitin tavanomaisesta asunnosta oli se, että avioparin makuuhuoneita oli vain yksi. Mitä kerroksen muihin makuuhuoneisiin tuli, nekin olivat ylellisiä ja luonteettomia, ja niitä selvästikin käytettiin vain harvoin.

Seuraava kerros oli palvelijoiden hallussa. Sen jälkeen leveä portaikko ja sen paksu villamatto kutistuivat huopamatolla päällystetyiksi kapeiksi, suoriksi portaiksi.

Ylimmällä tasanteella, missä huopamatto lopulta päättyi, tuli vastaan ensimmäinen epätavallinen seikka. Eräs ovista oli raollaan, ja huoneesta sen takaa kuului omituinen sihisevä ääni. Ovenraosta luikersi heikko mutta vielä omituisempi haju. Joku höperö palvelija oli ilmeisesti paistamassa myöhäistä, pahanhajuista lounasta makuuhuoneessaan.

Kun oven työnsi auki, saattoi nähdä, ettei huone ollut makuuhuone eikä siellä seisova tyttö ollut palvelija. Yksikään talon palvelijoista ei olisi alentunut pukeutumaan muodottomaan siniseen puuvillatyötakkiin ja vielä vähemmän rumiin tummiin suojalaseihin, joita sivuläpät rumensivat entisestään. Laboratoriopöytä ja sen posliinialtaat, kaasuhanat ja vetokaapit paljastivat huoneen luonteen, mutta sillä hetkellä kaikkea hallitsi pöydällä tytön edessä sihisevä kaasuliekki, joka loimotti kahden metallipuristimiin kiinnitetyn pienen tumman esineen välistä. Liekki erottui tavallistakin kirkkaampana, koska kaihtimet oli vedetty alas, epäilemättä pitämään kuuma heinäkuinen auringonpaahde ulkona. Se sai oudon violetin valon lankeamaan ympärillä oleviin esineisiin, kuten pieniin sektorinmuotoisiin metallilaatikoihin ja sekaisiin vyyhteihin paksua mustaa metallilankaa, mutta ennen kaikkea tytön kasvoihin ja metallijalustojen kanssa puuhasteleviin kalpeisiin käsiin. Hän näytti pyörittelevän ruuveja, ilmeisesti saadakseen loimuavan liekkisuihkun käyttäytymään rauhallisemmin.

Pian tyttö onnistuikin siinä. Liekki lakkasi roihuamasta, suuntautui tasaisen kirkkaana vakaasti ylöspäin ja nuoli pienen tumman esineen pohjaa, ylemmän noista kahdesta, jotka oli kiinnitetty pöytään ja joiden katsoja nyt havaitsi olevan kaarilamppuja. Sihisevä ääni vaimeni ja muuttui säännöllisemmäksi.

Tyttö näkyi tasaisemmassa valossa paremmin, joskin hänellä oli yhä suojalasit päässään. Katsoja saattoi nähdä, että hänellä oli kiharat ruskeat hiukset ja selväpiirteiset kasvot, mutta valokaari sävytti hänen ihonsa yhä kalvakan sinertäväksi. Hän oli kääntynyt kohti suurta vastuslankakelojen telinettä, joka oli noin puolen metrin korkeudella hänen vieressään. Äkkiä liekki leimahti taas entisellä voimallaan.

”Pahus!” Huudahdus oli tarmokas. Ainakin tyttö oli ihminen!

Tyttö suoristi selkänsä ja alkoi kiertää metallipidikkeiden ruuveja uudelleen. Ovelta kuului koputus, ja sisään astui vastausta odottamatta pienikokoinen rouva silkkihame kahisten. Hän pysähtyi äkillisesti, huudahti kauhusta ja suojasi käsillä silmiään.

”Ursula kulta! Mikä kauhea valo! Mikä löyhkä!”

”Hyvä on, äiti.”

Tyttö oli jo sammuttanut valokaaren. Nyt hän otti lasit silmiltään paljastaen varsin kauniit tummat silmät ja meni sitten vetämään kaihtimet ylös.

”Aurinko paistoi sisään niin kirkkaasti”, hän selitti. ”Mutta ikkunat ovat auki, haju haihtuu nopeasti. Mikä sinut tänne ylös toi, äiti? Siitä on kuukausia, kun viimeksi soit laboratoriolleni tällaisen kunnian.”

”Ja siitä sinä olet vain iloinen”, rouva Hibbert sanoi nauraen. Huomautus ilmaisi suurempaa ymmärrystä kuin naisen sievä mutta melko pörheä olemus olisi antanut olettaa.

”Tulin nytkin vapisten pelosta, että poksautat pääni irti. Etkö koskaan istu niin kuin kunnon kristityt? Anna minulle tuoli.”

Ursula veti tottelevaisesti esiin pari korkeaa laboratoriojakkaraa, mutta vaikka rouva Hibbert kapusi niistä toiselle – pikkuruiset kengät pompadourkorkoineen ja kultasolkineen jäivät roikkumaan lattian yläpuolelle – tyttö itse ei istunut toiselle. Kuten hänen äitinsä sanoi,...