Fagerholm Säihkenäyttämö

1. Auflage 2014
ISBN: 978-951-851-653-1
Verlag: Kustannusosakeyhtiö Teos
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 334 Seiten

Säihkenäyttämö on itsenäinen jatko-osa jännitysnäytelmälle, joka sai alkunsa romaanissa Amerikkalainen tyttö. Eletään 2000-luvun alkua ja amerikkalaisen tytön kuolemasta syksyllä 1969 on kulunut jo aikaa. Silti sen jälkeiset traagiset tapahtumat kietovat edelleen Seudun ihmisten kohtalot toisiinsa. Johanna asuu Solveigin kanssa rajametsän vieressä, joka loppuu etelässä Toisella niemellä sijaitsevaan Talvipuutarhaan. Siellä on näytillä Seudun tarinat ja ympärillä soi tuttu musiikki. Kertomukset, päiväunelmat ja musiikki, joita voi luulla vain lapsuuden muistoiksi, muuttuvatkin joksikin muuksi, todelliseksi ja raa'aksi. Eräänä päivänä Johanna kohtaa rajametsässä Ulla Bäckströmin. Ulla on ollut Talvipuutarhassa ja tavannut siellä henkilön, joka on kertonut hänelle vanhoista asioista: pojasta metsässä, amerikkalaisesta tytöstä. Ja vain muutaman päivän päästä tästä kohtaamisesta Ulla kuolee. Johannan elämään ilmaantuu myös toinen hirviö, joka saa Johannan pelkäämään ja laittaa kaiken liikkeelle. Fagerholmin nerokas ja omalakinen romaani vie lukijan kuvitelmien, unien, muistojen ja todellisuuden rajamaille. Säihkenäyttämö on moniulotteisen ja kiehtovan palapelin puuttuva osa. Kuten Talvipuutarhan salaisissa huoneissa, kaikuu myös romaanissa selvänä se, mistä ei puhuta, se minkä voi kenties vain aavistaa.

Monika Fagerholm (s. 1961) on Pohjoismaiden arvostetuimpia kirjailijoita. Häntä on esikoisteoksestaan Sham lähtien kiitetty ilmaisuvoimasta ja omaperäisyydestä. Romaani Ihanat naiset rannalla teki Fagerholmista suuren yleisön rakastaman kirjailijan. Teos on käännetty yhdeksälle kielelle, mm. englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja italiaksi. Se oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1994 ja voitti seuraavana vuonna Runeberg-palkinnon. Lisäksi se on ollut ehdolla mm. August-palkinnon saajaksi Ruotsissa. Claes Olsson on ohjannut tarinasta elokuvan, joka kirjan lailla saavutti suuren suosion. Vuonna 1998 ilmestyi Diiva, Ruotsissa ja Suomessa kulttimaineeseen kohonnut teos, jonka 13-vuotias päähenkilö hätkähdytti ja ihastutti lukijoita. Fagerholmin kolmas romaani oli pysähdyttävä ja uljas Amerikkalainen tyttö. Se oli myynti- ja arvostelumenestys. Sille myönnettiin mm. Ruotsin merkittävin kirjallisuuspalkinto August vuonna 2005, ja se möi yksistään Ruotsissa yli 150 000 kappaletta. Myös kirjan elokuvaoikeudet on myyty vuonna 2006. Säihkenäyttämö-romaani (2009) sai Amerikkalaisen tytön lailla valtaisan kansainvälisen menestyksen. Syksyllä 2012 Fagerholmilta ilmestyi romaani, salaperäinen trilleri Lola ylösalaisin.

Autoren/Hrsg.

Fagerholm, Monika

Leseproben

HUONE, TALO

LAPSI, HOHTAVA. Johanna. Unien, ajan, tarinoiden huone. Kiinnittää nuppineuloilla seinälle Lapsen, hohtavan. Nainen pellolla lapsi sylissä, mustavalkoinen valokuva, ukkossää, salamat. Lapsi valosta / valossa.

Räjähdys; läpinäkyvyys.

Hän on lapsi, hohtava.

Johanna huoneessa, katsoo ulos ikkunasta.

Pelto avautuu ikkunan tuolla puolen, kylpee Talvipuutarhan kajossa, hämärtää. Etäämpänä palanen metsää, tien reunalla Tobiaksen kasvihuone, kuin keltainen värisevä piste sateessa.

Nöpö. Hengittää ikkunaruutuun, lasiin leviää huuru joka sumentaa näkymän. Hengittää yhä uudestaan, niin että saari kasvaa oikein isoksi, ja piirtää sitten etusormellaan huuruun NÖPÖ suurin selkein kirjaimin.

Moneen kertaan, kirjaimet toistensa päälle, yhä nopeammin, kunnes nimi on poissa ja ikkuna taas kirkas ja läpinäkyvä.

Tie, toisella puolen, pissatehdas.

Suokuningattaren paluusta, luku 1. Mistä musiikki alkoi?

Patti ja tehdas, pissatehdas. Jossakin missä ikään kuin ei ollut mitään, ei sitä herttaista keskiluokkaista perhettä jossa on varttunut. Vaan köyhyys, tehdas, töissä rumia paksuja tätejä. Ruokatauolla sitä livahti kirjakauppaan Rimbaudia ostamaan, sitten istui liukuhihnan ääressä ja yritti keskittyä, oma Rimbaud pään sisässä: oma Rimbaud joka oli pelastava hengen vaikka sitä ei silloin vielä tiennyt. Vaan luuli olevansa jumissa, tässä tehtaassa, ikuisesti.

Noin kymmenen metrin päässä talosta jossa Johanna asuu kulkee tie: kohti Toista niemeä ja Talvipuutarhaa yhteen suuntaan, kohti maantietä ja kunnankeskusta ja koulua toiseen suuntaan. Tie: musta kiiltävä viiva leikkaa autiota maisemaa.

Tien näkee viivana – 

Hän on Johanna, lapsi valossa / lapsi valosta. Hän on lapsi, hohtava.

Talo jossa hän ja hänen tätinsä Solveig asuvat. Ensimmäisen niemen kallion juurella, he kahdestaan. Ja aiemmin melko usein pikkuinen serkku Robin, jonka äiti Allison oli laivoilla töissä ja aika paljon poissa. Robinista oli mukava olla Solveigin ja Johannan kanssa – varsinkin Johannan, Johannan huoneessa. Rakensi maailman pisimmän autoradan, huone täynnä toisiinsa liittyviä keltaisia muovikiskoja, tuhat silmukkaa. Kaatoi pieniä autoja kouruun, ne kiitivät, liian lujaa, suistuivat. Mutta sitten Allison ja Robin muuttivat toiseen kaupunkiin ja Robin lakkasi tykkänään käymästä. Lopetti työt laivoilla, kävi kauneusmatkoilla niin kuin torpesonilaiset hänestä sanoivat. ”Ja mitenkäs haikarat Portugalissa?” hän itse saattoi kysyä Johannalta ja pörröttää iloisesti tämän tukkaa. Silloin Solveig suuttui hänelle niin että syntyi melkein tappelu.

Allison oli sen Torpen sisko jonka kanssa Solveig oli aikanaan naimisissa – he asuivat silloin Torpessonien kotitalossa Laitimmaisen lammen laidalla. Nyt Torpe on Saksassa, Torpe Torpesson, uudestaan naimisissa, töissä rakennuksilla. Solveigilla oli aikanaan siivousfirma mutta nykyisin hän on jo pitkään ollut kiinteistönvälittäjä. Täällä, Seudulla. On ollut täällä melkein aina. Tässä paikassa, ei tässä talossa vaan toisessa. Sen nimi oli Serkkutalo, se paloi, ulkorakennukset ja vaja purettiin ja Solveig rakennutti sijalle tämän.

Mutta muutoin, ollut on mennyttä, Solveigin kanssa ei puhuta menneistä. Hän on vetänyt viivan sen kaiken päälle, kaiken sen riesan. Melkein ainoa minkä Solveig tahtoo muistaa lapsuudestaan ja mistä hän joskus puhuu on se, miten hän käydessään tyttönä uimakoulua Toisella niemellä pelasti hukkumasta toisen pikkutytön, uimakoululaisen nimeltä Suzette Packlén. Solveig, Sisar Sininen, opetusavustaja Tobiaksen uimakoulussa; ja hänen kaksoissisarensa Rita, joka oli Sisar Punainen. Heitä kutsuttiin näin uimapukujen värin mukaan, muuten oli melkein mahdoton erottaa heitä, niin samannäköisiä he olivat; Solveigin kaksoissisar Rita, jonka päälle Solveig on myös vetänyt viivan. Ja Talvipuutarhan, Ritan Talvipuutarhan. Rumpsis. Veti Solveig verhot eteen. Solveigille Talvipuutarhaa ei ollut olemassa.

Mutta uimaopettaja Tobias on toki yhä olemassa. Se joka kuten sanottu oli aikanaan uimakoulunopettaja. Samainen Tobias jolla on kasvihuone tien laidalla vähän matkan päässä talosta. Johanna pitää Tobiaksesta, menee mielellään kasvihuoneeseen hänen seuraansa.

Talossa oli ennen toinen serkku, Irene, Solveigin tyttö. Paljon vanhempi, jo aikuinen. Samana syksynä, pari kuukautta aiemmin, jolloin Talvipuutarha avataan Toisella niemellä, uuden vuoden aattona 1999, Irene muuttaa pois kotoa ja menee opiskelemaan sairaanhoitajattareksi toiselle seudulle. Matkusti sitten edelleen Norjaan, työskentelee ambulanssiyksikössä tunturin laella. Sieltä Norjasta tulee kauniita postikortteja jotka Solveig kiinnittää magneetilla jääkaapin oveen. Upeita rauhallisia maisemia. Tuo vähän mieleen sen millainen Irene itse on, tai oli, silloin kun hän vielä asui talossa.

Semmoinen joka soitti nokkahuilua ja kävi kuoroharjoituksissa, tyyni ja vaisu tyyppi. Mutta – hänestä ei voinut olla pitämättä, tätä mieltä olivat kaikki. Ja jos vielä pääsi hänen huoneeseensa keittiötä vastapäätä, porstuan toisella puolen, illalla, sateella, ikkunan takana musta pimeys. Irene sängyllään, vaaleansinisen päiväpeiton päällä, neulomassa pitkiä himmeänvärisiä kaulahuiveja, tai soittamassa huilua, nuotit telineessä sängyn vierellä. Tai kirja kädessä: yksi neljästä poika- tai tyttökirjasta jotka hän omisti, ja joissa sateesta sanottiin vain ”sade piiskasi ruutuun”.

Mutta Johannasta oli kuitenkin ihana päästä siihen siisteyteen, missä oli vain tavallisia tavaroita: hiusharja, nuottiteline, poikakirja, tyttökirja, kutimet. Hän muistaa miten seisoi oviaukossa ja tuijotti soittavaa Ireneä, tuijotti tuijottamistaan kunnes Irene huomasi hänet, pani huilun pois ja kohotti katseensa: ”Hei Nöpö, maan myönyt ja rahat juonut?” ja ojensi nauraen kätensä Johannaa kohti, ”Pieni tyhmä Vaihdokas, tule tänne!” ja Johanna säntäsi päätä pahkaa hänen syliinsä.

Kun Irene muutti pois, Johanna sai hänen huoneensa: aluksi hän yritti jonkin aikaa olla huoneessa kuin Irene, säilyttää järjestyksen ja siisteyden, mutta se ei oikein sujunut: vähitellen kaikki oli ja on yhtä suurta sekasotkua. Tavarat – paperit, kirjat, kuvat sikin sokin.

Ikään kuin hänen ja Irenen välillä olisi ollut, olisi jokin ratkaiseva ero. Vaikka niin moni asia Seudulla oli aivan toisin Irenen lapsuudessa; ei ollut Talvipuutarhaa eikä yläastetta eikä ilmaisutaiteiden lukiota jossa hän olisi voinut kehittää nokkahuilun soittonsa ammatilliselle tasolle, se perustettiin myöhemmin – koulu jota Johanna käy, ja Ulla Bäckström Ruusutarha 2:sta, niin kalana vedessä että voisi luulla että koulu keksittiin vain häntä varten; teatteri, tanssi ja musiikki, koulun käytävä oikein humisee Ulla Bäckströmiä.

Mutta kuitenkin, toisaalta Irene, toisaalta Johanna: Irenessä mikään ei vauhkoontunut, ei lähtenyt omille hurjille teilleen, tehnyt paljosta liikaa –

Tämä on tällä hetkellä Johannan huone: kaikki se mikä johdattaa musiikin luo. Suokuningattaren tarina, Suokuningattaren paluu, luku 1: iäti ensimmäinen luku joka vyörähtää huoneeseen, on aikoja sitten haudannut alleen vanhan keltaisen muoviautoradan, ja paljon muutakin.

Suokuningatar joka kohottautui liejusta. Tarinaan käytettävä aineisto kasvaa koko ajan. Sitaatteja, lehtileikkeitä, tietoja. Sikin sokin kaikkialla.

”Kirjoita hänet mukaan tarinaan. Musiikin historiassa ei ole paljon naisia. Pane hänet nyt ainakin alaviitteeksi.”

Tämän sanoi Johannalle koulussa musiikinopettaja Råttis J. Järvinen. Koulussa, siellä on tekeillä Projekti Maa, siitä tulee Orfeus ja Eurydike -tarun innoittama tarina. Näin sanoo Råttis J. Järvinen, näin kauniisti: ”Nuoruus on sitä että menettää viattomuutensa mutta löytää aarteen – etsikää sitä – kuten Orfeus rakasti omaa Eurydikeaan niin että oli valmis laskeutumaan manalaan häntä hakemaan.”

Projekti Maa. Projekti joka käsittelee jotakin mikä liittyy itseen; jonkun toisen tarina joka kuitenkin käsittelee itseä. Sitä mikä itse on, mikä voisi olla, voisi ja haluaa olla, musiikin luo. Ja tee tarinasta omasi, omalla kielelläsi.

Kaikkea sitä mikä vie musiikin luo. Suokuningatar sanoo:

”Kamala seistä lavalla ne repii palasiksi ihailijasilmin ihailijakäsin henki siinä menee.”

Suokuningatar sanoo: ”Säihkenäyttämö on elämäni.”

Patti, Debbie, Ametiste ja Suokuningatar, joka aikanaan varttui tällä seudulla, Liejuisemman laidan talossa, hänen nimensä oli Sandra Wärn.

Ja kun huone on parhaimmillaan, Johannan tarina, Projekti Maa: laajojen näkymien, suuren vision huone. Suokuningatar. Johanna. ”Lyö maailma ällikällä.” Wembley-arena 2012. ”Säihkenäyttämö on minun elämäni.”

Mutta ensin: pois täältä. Ikkuna. Näe tie viivana. Pelto. Tobiaksen kasvihuone kuin likaisenkeltainen piste tien poskessa. Talvipuutarhan viileässä abstraktissa kajossa, joka hohtaa, hohtaa.

”Näe tie viivana.” Patti ja tantat pissatehtaalla. Patti liukuhihnan ääressä, uneksi pois täältä, ja luki omaa Rimbaudiaan lounastauoilla.

Pissatehdas.

Johanna ja seinällä Lapsi, Hohtava.

Johanna sammuttaa...