Hong Hulanjoen tarinat

1. Auflage 2024
ISBN: 978-952-7566-03-9
Verlag: Punos-kustannus
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 280 Seiten

Hulanjoen tarinat (1941) on Xiao Hongin viimeiseksi jäänyt teos. Sitä pidetään yleisesti hänen parhaimpanaan. Omaelämäkerrallisen romaanin keskiössä on varakkaan perheen tytär, joka elää suojattua mutta ikävystyttävää elämää ainoana ystävänään oma isoisänsä. Lukijan eteen piirtyy tarkkanäköinen kuvaus pienen koilliskiinalaisen kaupungin elämästä 1900-luvun alkupuolella. Teos esittelee elävästi aikansa omintakeisia, paikoin hullunkurisiakin perinteitä ja uskomuksia, mutta valottaa myös ihmiselon nurjia puolia, kuten köyhyyttä ja epäonnisia naiskohtaloita. Oman lisänsä tarinoihin tuovat värikkäät kyläläiset: vääräsuu Feng, setä You ja monet muut.

Kiinalainen Xiao Hong (1911-1942) on rakastettu ja laajasti luettu kirjailija. Hän ehti lyhyen elämänsä aikana jättää Kiinan kirjallisuushistoriaan pysyvän jäljen, ja häntä pidetään kotimaassaan yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista. Hänen tuotantoaan on käännetty useille eri kielille.

Autoren/Hrsg.

Hong, Xiao

Leseproben

Ensimmäinen luku

1

Kun ankara talvi valtaa maan, alkaa maan kuori repeillä. Repeämiä on kaikkialla ja niitä on kaikenkokoisia. Lyhyimmät ovat jonkin jalan tai parin sylen pituisia, toisilla on mittaa monen monta syltä. Ne kulkevat minne mieli tekee, etelästä pohjoiseen ja idästä länteen, ja uusia ilmestyy jatkuvasti joka paikkaan. Aina kun pakkanen vain puree kyllin kovasti, maa repeytyy kaikkialta. Talvi jäädyttää maan ja repii sen riekaleiksi.

Kun vanha mies astuu sisään talven pakkasesta, hän rapsuttaa ensi töikseen harjalla huurteen parrastaan. Sitten hän sanoo:

”Onpa vietävän kylmä! Maa on jäätynyt rikki!”

Aamunkoitteessa, kun useita peninkulmia yön aikana taittanut ajomies astuu majatalon ovesta, hän huikkaa heti kättelyssä majatalon isännälle:

”Johan on ilmat! Pakkanen viiltää kuin veitsi!”

Ajuri käy peremmälle, riisuu koirannahkalakkinsa ja panee piipuksi. Hetken sauhuteltuaan hän poimii käteensä höyrytetyn sämpylän, joka on yhä kuuma. Samassa hän huomaa, että kylmä on repinyt hänen kämmenselkänsä railoille.

Kylmä repii paitsi maan myös ihmisten kädet.

Kun tofukauppias varhain aamulla nousee vuoteesta ja lähtee ulos kaupittelemaan tofua, on hänen syytä pitää varansa. Jos hän näet laskee tofulaatikkonsa maahan ja unohtaa sen siihen edes hetkeksi, hän ei saa sitä enää nostetuksi paikaltaan. Laatikko jäätyy hetkessä maahan kiinni.

Ikääntynyt sämpyläkauppias nostaa oman puulaatikkonsa heti auringon noustua selkäänsä ja lähtee ulos myymään sämpylöitään. Hän liikkuu reippain askelin ja huutaa kajottaa niin, että kaikki varmasti kuulevat hänen olevan lähistöllä. Kohta ukon käynti äkkiä vaikeutuu. Hän tuntee jalkansa alla jotakin pyöreää, on kuin tallustaisi muhkean kananmunan päällä. Lumi on kasautunut kerroksiksi hänen kengänpohjiinsa. Hänen pitää olla varovainen, sillä muuten hän kaatuu rähmälleen. Varovainen hän onkin, mutta kaatuu siitä huolimatta. Ja sekös huono juttu on, sillä sämpylälaatikko menee miehen kaatuessa kumoon ja sämpylä toisensa perään vierähtää pakosalle laatikon uumenista. Ukko ei heti pääse takaisin jaloilleen. Ohikulkija huomaa tilaisuutensa. Hän nappaa maasta pari sämpylää ja jatkaa matkaansa yhtä mutustaen. Viimein vanhuksen onnistuu kömpiä pystyyn. Hän noukkii sämpylät lumesta ja panee ne takaisin laatikkoon. Sitten hän laskee ne ja toteaa, ettei luku täsmää. Hän ymmärtää oitis yskän ja huutaa sämpylöitä anastaneen miehen perään:

”Nähtävästi on niin pirun kylmä, että maakin repeilee jalkojen alla! Nielaisi mokoma minun sämpyläni!”

Ihmisiä naurattaa. Ukko heittää taas laatikon selkäänsä ja jatkaa matkaansa. Kenkien alle kasautuu yhä enemmän lunta ja käynti hankaloituu joka askelella. Hiki kihoaa hänen selkäänsä, hänen ripsensä ovat huurteessa, parrasta sojottaa jääpuikkoja. Nuhruisen lakin lippa ja korvaläpät ovat hengityksestä kuurassa. Ukon vauhti hidastuu, pelko hiipii tajuntaan. Pian ukko tärisee kuin ensimmäistä kertaa luistimet jalkaansa vetänyt aloittelija, jonka ilkikurinen ystävä on sysännyt jäälle.

On niin kylmä, että pikkuinen koira uikuttaa kaiket yöt ja vaikeroi kuin sen tassut olisivat tulessa.

Ja sitten pakkanen kiristyy entisestään. Vesi jäätyy sammioihin ja sammiot ratkeavat liitoksistaan. Kaivot jäätyvät umpeen.

Toisinaan yöllä pyryttää olan takaa. Silloin lumi saartaa ihmisten kodit, niin että kun aamulla nousee vuoteesta ja pyrkii ulos, ovi ei hievahdakaan.

Mikään ei ole entisensä, kun kylmin aika vuodesta koittaa. Taivas on harmaa ja kuin tuiskun mylläämä. Koko päivän taivaalta lankeaa valkeaa lunta. Ihmiset liikkuvat ripeästi, hengitys höyryää heti pakkasen kohdatessaan. Seitsemän hevosen vetämät muonavankkurit ajavat erämaassa piiskat paukkuen ja lyhdyt tähtitaivaan alla loistaen. Virstan matkan juostuaan hevoset ovat alkaneet hikoilla. Kun matkanteko jatkuu, letka näyttää suorastaan höyryävän maisemassa, jota lumi ja jää hallitsevat. Hevoset lakkaavat hikoilemasta vasta, kun ne auringon jo noustua pääsevät talliin levolle. Niiden karva huurtuu heti hikoilun lakattua.

Kun ihmiset ja hevoset ovat saaneet vatsansa täyteen, jatkuu matka viipymättä. Näillä kylmillä seuduilla ihmisiä on harvassa, toisin kuin etelässä, missä kylät sijaitsevat kylki kyljessä kiinni eikä kaupungista seuraavaan ole matkaa nimeksikään. Täällä ei missään näe mitään, maisema on pelkkää valkoista. Yhdestä kylästä ei näe seuraavaan, ja oikean suunnan voi tietää vain turvautumalla johonkuhun, joka tuntee reitit. Nämä vankkurit ovat matkalla kaupunkiin, joka sijaitsee aivan tässä lähettyvillä. Lastina saattaa olla soijapapuja tai ehkä durraa. Paluumatkalla vankkurit on lastattu ruokaöljyllä, suolalla ja kankailla.

Hulanjoki on tällainen pieni kaupunki. Se ei ole mitenkään suuri tai vilkas paikka. Oikeastaan siihen kuuluu vain kaksi isompaa tietä, joista toinen kulkee etelästä pohjoiseen ja toinen idästä länteen. Kaupungin sydän on näiden kahden tien risteyskohta, jonne on keskittynyt kaikki olennainen. Siellä kaupitellaan kulta- ja hopeakoruja, kankaita, ruokaöljyä, suolaa, teetä ja lääkkeitä. Lisäksi tienristeyksessä päivystää naispuolinen hammaslääkäri. Hän on ripustanut oveensa suurikokoisen liikekyltin, johon on maalattu hammasrivi. Kukin hammas on yhtä suuri kuin riisinmittauskoppa. Mainos on pikkukaupungissa tyystin tarpeeton, sillä ihmiset eivät sitä katsoessaan ymmärrä, mikä se on olevinaan. Ruokaöljyä, suolaa tai kankaita ei tarvitse mainostaa kyltein. Riittää, että suolamyymälän oveen on maalattu suolaa tarkoittava kirjoitusmerkki ja kangasmyymälän ovelle ripustettu kaksi ikivanhaa, korutonta kangasliuskaa. Sen hienommaksi eivät täällä mainokset muutu. Myös apteekin ovessa riippuu vain kyltti, johon on kirjoitettu naisten pulsseja tunnustelevan kakkulapäisen tohtorin nimi. Tohtori on nimeltään Li Yongchun, ja nimi on samalla myös hänen apteekkinsa nimi. Vaikka tohtori poistaisi nimikyltin, ihmiset löytäisivät hänen pakeilleen siinä missä ennenkin. Kaupunkilaisten lisäksi myös maalta tulevat tuntevat kaupungin ja muistavat, mitä sen teiden varsilla kaupitellaan. Mainostaminen ei ole tarpeen, sillä kaipasipa ihminen mitä hyvänsä, hän osaa neuvomattakin astua oikean puodin ovesta ja hankkia tarvitsemansa. Toisaalta mitä ihmiset eivät tarvitse, sitä ei kukaan myöskään mene ostamaan, olipa kyltti miten suuri ja komea tahansa.

Hammaslääkäri on tästä hyvä esimerkki. Mainoskyltti jättikokoisine hampaineen on maalta tuleville vieraille niin kummallinen ilmestys, että moni pysähtyy toljottamaan sitä käsittämättä kuitenkaan sen tarkoitusta. Ja vaikka ihmettelijä sattuisikin kärsimään hammaskivusta, ei hän suurin surminkaan poistattaisi hammastaan tällä vieraiden maiden menetelmät omaksuneella lääkärillä. Sen sijaan hän suuntaisi Li Yongchunin apteekkiin, ostaisi neljännesnaulan tulihelmiliaania, palaisi kotiinsa ja hoitaisi särkynsä itse pitämällä yrttiä suussaan. Kyltin hampaat ovat niin epäluonnollisen suuret, että monia mainos suorastaan puistattaa. Tästä johtuen harva on koskaan astunut hammaslääkärin ovesta. Kyltin riiputtua ovessa pari kolme vuotta nainen joutui hyväksymään totuuden. Hammaslääkärin työ ei tuonut leipää pöytään. Hän päätyi työskentelemään kätilönä varsinaisen toimensa ohessa.

Jo mainittujen lisäksi kaupungissa on kaksi muutakin tietä. Ne ovat nimeltään Toinen itäinen tie ja Toinen läntinen tie. Ne kulkevat pohjoisesta...