Larsen Irene ja Clare

1. Auflage 2025
ISBN: 978-952-7566-05-3
Verlag: Punos-kustannus
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 152 Seiten

Lapsuudenystävät Irene ja Clare ovat taustaltaan afroamerikkalaisia, ihonväriltään vaaleita naisia, joita elämä on vienyt eri suuntiin. Irene elää mustan lääkärimiehensä ja kahden poikansa kanssa mustien yhteisössä New Yorkin Harlemissa, Clare on valinnut elämän valkoisena, eikä hänen rasistinen miehensä tiedä hänen juuristaan. Kun ystävykset vuosien jälkeen kohtaavat, he joutuvat tarkastelemaan elämäänsä, identiteettiään ja valintojaan uusin silmin. Naisten välille syntyy monivivahteinen suhde, jota värittävät salaisuudet, ristiriidat ja keskinäinen vetovoima. Kummankin elämässä avautuu uusi lehti. Tarina päättyy traagisesti, mutta loppu jättää tilaa tulkinnoille. Mitä tapahtui todellisuudessa, mikä oli pelkkää kuvitelmaa? Vaikuttiko joku tapahtumien kulkuun? Romaanin teema on päivänpolttava: mistä identiteetti rakentuu, mikä on etnisen taustan, luokan ja sukupuolen merkitys. Pääseekö juuriaan pakoon?

Nella Larsen (1891-1964) on afroamerikkalaisen kirjallisuuden ja modernismin keskeisiä nimiä. Vuonna 1929 ilmestynyt Irene ja Clare on hänen tunnetuin teoksensa.

Autoren/Hrsg.

Larsen, Nella

Leseproben

2.

Näin Irene Redfield sen muisti:

Chicago. Elokuu. Häikäisevä päivä, kuuma. Auringon raa’at räikeät säteet virtasivat kulkijan päälle sateen lailla. Päivä, jollaisena rakennusten ääriviivat karehtivat kuin vastalauseena helteelle. Väreilevä kuumuus hohkasi korventavilta ajoradoilta ja kiemurteli pitkin auringonpaahtamia katuja. Kadunvarsille pysäköidyt autot hehkuivat tanssivana liekkimerenä, ja näyteikkunoiden lasit heijastivat sokaisevia säteitä. Tulikuumilta jalkakäytäviltä nousi terävää pölyä, joka pisteli läkähtyneiden jalankulkijoiden palaneella tai hikimärällä iholla. Pienenpieni tuulenvire tuntui henkäilevältä tulenlieskalta, jota palkeiden hitaat painallukset leyhyttävät.

Kaikista päivistä juuri tuona Irene lähti ostamaan tuliaisia, jotka oli luvannut tuoda Chicagosta kahdelle pienelle pojalleen, Brian juniorille ja Theodorelle. Tyypilliseen tapaansa hän oli lykännyt asiaa, kunnes hänen pitkästä vierailustaan oli jäljellä enää pari täyteen ahdettua päivää. Ainoastaan tuona läkähdyttävänä päivänä hänellä oli menoa vasta illalla.

Juniorin mekaanisen lentokoneen hän oli löytänyt melko helposti, mutta piirustusopasta, johon Ted oli totisena antanut itsepintaisen tarkat ohjeet, hän oli etsinyt turhaan viidestä kaupasta.

Kun hän oli menossa kuudenteen, eräs mies kaatui aivan hänen kirvelevien silmiensä edessä ja jäi liikkumattomaksi kasaksi korventavalle sementille. Elottoman hahmon ympä- rille kerääntyi pieni joukko ihmisiä. Oliko mies kuollut vai ainoastaan pyörtynyt, joku kysyi häneltä. Irene ei tiennyt eikä yrittänyt ottaa selvää. Hän raivasi tiensä kasvavan ihmisjoukon läpi tuntien itsensä epämiellyttävän kosteaksi, tahmeaksi ja likaiseksi jouduttuaan kosketuksiin niin monen hikoilevan vartalon kanssa.

Hetken aikaa hän seisoi leyhyttelemässä itseään viuhkalla ja taputteli nihkeitä kasvojaan liian pienellä nenäliinan suikaleella. Äkkiä hänestä koko katu näytti keinuvan, ja hän ymmärsi olevansa pyörtymäisillään. Hän käsitti tarvitsevansa välittömästi suojaa ja heilutti kättään taksille, joka oli pysähtynyt suoraan hänen eteensä. Hikoileva kuljettaja hyppäsi ulos ja auttoi hänet autoon, melkein nosti. Hän vajosi kuumalle nahkaistuimelle.

Pienen hetken hänen ajatuksensa olivat sekavat. Sitten ne selkenivät.

”Taidan tarvita jääteetä”, hän sanoi tuolle laupiaalle samarialaiselle. ”Jossain kattoterassilla.”

”Hotelli Drayton?” kuljettaja ehdotti. ”Siellä ylhäällä kuulemma tuulee aina.”

”Kiitos. Drayton sopii hyvin”, Irene vastasi.

Kytkimestä kuului pieni hankaava ääni, kun mies liu’utti sitä vaihtaessaan vaihdetta ja sujahtaessaan taitavasti paahteisen liikenteen sekaan. Liikkuvan auton lämmin ilmavirta sai Irenen virkoamaan, ja hän yritti parannella hiukan ulkonäköään helteen ja väkijoukon aiheuttamilta vaurioilta.

Aivan liian pian rämisevä ajoneuvo kurvasi jalkakäytävälle ja pysähtyi. Kuljettaja hyppäsi ulos ja avasi oven ennen kuin hotellin korea-asuinen ovimies ehti auton luo. Irene nousi autosta, kiitti kuljettajaa hymyillen ja antoi huomattavan juomarahan kiitokseksi miehen ystävällisestä avuliai suudesta ja myötätunnosta. Sitten hän meni sisään Draytonin suurista ovista.

Astuttuaan katolle vievästä hissistä ulos hänet ohjattiin pöytään pitkän ikkunan eteen. Verhot liikahtelivat kevyesti kertoen viilentävästä tuulenhenkäyksestä. Hänestä tuntui kuin hän olisi lennähtänyt toiseen maailmaan: miellyttävään, hiljaiseen maailmaan, joka oli oudon kaukana siitä polttavan kuumasta, jonka hän oli jättänyt taakseen alas maan pinnalle.

Kun jäätee tuotiin pöytään, se oli juuri sellaista kuin hän oli toivonut ja odottanut. Itse asiassa se täytti hänen toiveensa ja odotuksensa niin hyvin, että otettuaan ensimmäisen kunnon kulauksen viilentävää juomaansa hän saattoi unohtaa sen ja siemailla sitä korkeasta vihreästä lasista vain harvakseltaan, hieman poissaolevana, samalla kun hän tarkasteli salia edessään tai katseli ikkunasta matalampien rakennusten yli järven tyynelle siniselle selälle, joka jatkui horisonttiin.

Hän oli tuijottanut jonkin aikaa alhaalla kadulla matelevia pistemäisen pieniä autoja ja ihmisiä ja ajatellut, miten hassuilta ne näyttivät, kun hän tarttui lasiinsa ja huomasi yllätyksekseen sen olevan vihdoin tyhjä. Hän tilasi lisää ja alkoi odotellessaan muistella päivän tapahtumia ja miettiä, mitä tekisi Tedin ja tämän piirustuskirjan kanssa. Miksi poika lähes aina halusi jotain, mitä oli vaikea tai mahdoton saada? Ilmetty isänsä. Aina haluamassa jotain saavuttamatonta.

Hän kuuli puhetta, miehen jylisevän ja naisen hieman käheän äänen. Tarjoilija meni hänen pöytänsä ohi perässään hyvältä tuoksuva nainen hulmuavassa vihreässä sifonkileningissä, jonka kuvioiden narsissit ja hyasintit toivat mieleen kevätpäivien viileyden. Naisen takana käveli mies, hyvin punakka kasvoiltaan, ja kuivasi niskaansa ja otsaansa suurella ryppyisellä nenäliinalla.

”Voi ei!” Irene huokaisi ärtyneenä, sillä lyhyen sananvaihdon ja hyörinän jälkeen pariskunta seisahtui viereisen pöydän ääreen. Hän oli ollut ikkunan vieressä yksin, ja siinä oli ollut miellyttävän hiljaista. Nyt nuo kaksi tietenkin puhua pälättäisivät. Mutta ei, vain nainen istui alas. Mies jäi seisomaan ja kiristi hajamielisesti kirkkaansinisen kravattinsa solmua. Heidän pöytänsä oli lähellä, ja miehen ääni kuului selvästi. ”Nähdään myöhemmin”, mies sanoi ja katsoi naista.

Miehen äänensävy oli iloinen, ja hän hymyili. Seuralaisen huulet raottuivat tämän vastatessa jotain, mutta välimatka ja alhaalta kadulta kuuluvat äänet hukuttivat sanat eikä Irene kuullut niitä. Hän pani kuitenkin merkille niitä seuraavan merkillisen, hellän hymyn.

”No niin, minun on varmaan parasta...”, mies sanoi ja hymyili jälleen. Sitten hän hyvästeli naisen ja lähti.

Viehättävän näköinen nainen, Irene ajatteli. Tummat, melkein mustat silmät ja leveä suu kuin tulipunainen kukka naisen norsunluunväristä ihoa vasten. Kivat vaatteet myös, juuri sopivat säätilaan, ohuet ja viileät olematta epäsiistit kuten kesävaatteet usein.

Tarjoilija otti parhaillaan naisen tilausta. Nainen hymyili tarjoilijalle mutistessaan tälle jotain, ehkä kiitoksen. Se oli erikoinen hymy. Irene ei osannut tarkkaan määritellä sitä, mutta hän oli varma, että jonkun toisen naisen kasvoilla hän olisi luokitellut sen hitusen liian provosoivaksi. Tämän naisen kohdalla jokin sai hänet kuitenkin epäröimään. Kenties jonkinlainen itsevarmuuden vaikutelma.

Tarjoilija toi naisen tilauksen. Irene katseli, kun nainen levitti lautasliinansa, ja näki sitten valkoisen käden pitelemän hopealusikan viiltävän himmeänkeltaista melonia. Hän tajusi tuijottavansa ja käänsi nopeasti katseensa.

Irenen ajatukset palasivat hänen omiin asioihinsa. Hän oli päättänyt, kumpi kahdesta leningistä sopi paremmin illan bridgekutsuille. Ilma olisi siellä niin paksua ja kuumaa, että jokainen hengenveto tuntuisi siltä kuin haukkoisi sakeaa sumua. Kun leninki oli päätetty, hän mietti taas Tedin kirjapulmaa. Hän tuijotti mitäännäkemättömin silmin kaukaisuudessa häämöttävälle järvelle, kunnes jokin kuudes aisti kertoi hänelle, että häntä tarkkailtiin.

Hyvin hitaasti hän katsoi ympärilleen ja sitten suoraan viereisen pöydän vihreäpukuisen naisen tummiin silmiin. Nainen ei ilmeisesti käsittänyt, että niin voimakkaan kiinnostuksen osoittaminen saattaisi olla kiusallista, vaan jatkoi tuijottamista. Naisen käytös oli kuin jonkun, joka oli äärimmäisen määrätietoisesti päättänyt painaa mieleensä tarkasti ja pysyvästi jokaisen yksityiskohdan Irenen piirteistä eikä näyttänyt hämmentyvän vähääkään tiiviin tarkkailunsa paljastumisesta.

Irene sen sijaan hämmentyi. Hän tunsi...