Montgomery Runotyttö maineen polulla

1. Auflage 2021
ISBN: 978-87-26-31834-0
Verlag: SAGA Egmont
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, Band 2, 309 Seiten

Reihe: Runotyttö

Emilia lähetetään opiskelemaan Shrewsburyn lukioon, jonne tulevat myös hänen kolme parasta lapsuudenystäväänsä. Elisabet-tädin ehto lähtemiselle on kuitenkin kova: Emilian on luovuttava kirjoittamisesta! Emilia päättää pitää pintansa, ja hän alkaa myös saada mainetta ja menestystä kirjoituksillaan. Lisäksi Emilian elämään alkaa ilmaantua kosijoita, mutta Emiliaa kiinnostaa vain yksi tuttu poika... 'Runotyttö maineen polulla' on Lucy Maud Montgomeryn klassikkoteos, ja se on jatkoa sarjan ensimmäiselle osalle 'Pieni runotyttö'.-

Lucy Maud Montgomeryn (1874-1942) kirjoja on luettu sukupolvesta toiseen. Montgomery on tunnettu erityisesti tyttökirjoistaan, joista suosituimpia ovat hänen 'Anna'- ja 'Runotyttö'-kirjasarjansa. Montgomeryn äiti kuoli hänen ollessaan lapsi, ja isänsä tahdosta kirjailija varttui isovanhempiensa hoivissa. Myöhemmin Montgomery kouluttautui opettajaksi ja aloitti uransa kirjailijana. Hän kirjoitti yhteensä 20 romaania, 530 novellia, 500 runoa ja 30 esseetä.

Autoren/Hrsg.

Montgomery, L. M.

Weitere Mitwirkende

Inha, I. K.

Leseproben

1 Emilia keventää mieltään
Emilia Byrd Starr istui yksin huoneessaan Uuden Kuun vanhassa kartanossa Blair Waterissa myrskyisenä helmikuun iltana kerran takavuosina, ennen kuin koko maailma kääntyi mullin mallin. Hän oli täydellisen onnellinen, niin onnellinen kuin ihmisolennon on konsanaan suotu olla. Elisabet-täti oli antanut sytyttää tulen takkaan, koska ilta oli kolea – ja se oli harvinainen suosionosoitus. Tuli paloi kirkkaasti ja loi kullanpunaista hohdettaan pieneen siistiin huoneeseen, sen vanhanaikaisille huonekaluille ja sen ikkunasyvennyksiin. Se välkehti huurteisissa sinivalkoisissa ruuduissa, joihin oli takertunut lumihiutaleita pieniksi kiehkuroiksi. Se loi syvyyttä ja salaperäistä viehätystä seinäpeilistä näkyvään kuvaan – Emiliaan, joka kyyrötti leposohvalla takkavalkean ääressä. Hän istui kahden pitkän valkoisen kynttilän valossa – se oli ainoa Uudessa Kuussa suvaittu valaistuskeino – kirjoittamassa uuden uutukaiseen kiiltävän mustaan Jimmy-kirjaan, jonka oli sinä päivänä saanut Jimmy-serkulta. Emilia iloitsi uudesta kirjastaan, sillä edellisenä syksynä saatu oli täynnä; hän olikin ollut jo toista viikkoa tuskissaan, kun ei saanut puretuksi patoutuneita ajatuksiaan. Päiväkirjasta oli tullut nuoren, vilkkaan elämän hallitseva tekijä. Se korvasi ne kirjeet, joita tyttö lapsuudessaan oli kirjoittanut isävainajalleen ja joihin hän oli purkanut huolensa ja vaikeutensa. Lähes neljätoistavuotiaallakin on haikean ihanista vuosistaan huolimatta vaikeuksia, varsinkin jos sattuu olemaan Elisabet Murrayn kaltaisen naisen tarkassa ja hyvää tarkoittavassa, vaikkei suinkaan erikoisen hellätunteisessa holhouksessa. Emiliasta tuntui toisinaan, että hän voisi räjähtää, ellei saisi purkaa painetta päiväkirjaansa. Paksu musta Jimmy-kirja oli kuin ystäväja luotettava uskottu, kun mieltä polttivat asiat, jotka piti pukea sanoiksi, mutta jotka kuitenkin olivat liian tulenarkoja kenellekään kerrottaviksi. Tyhjiä vihkoja ei ollut helppo saada Uudessa Kuussa, ilman Jimmy-serkkua Emilia ei ehkä koskaan olisi saanutkaan. Elisabet-täti ei varmasti olisi antanut, sillä hänen mielestään tyttö tuhlasi aivan liian paljon aikaa joutavaan riipusteluun; Laura-täti taas ei uskaltanut vastustaa Elisabetin tahtoa, etenkin kun Emilia myös hänen mielestään olisi voinut käyttää aikansa paremmin. Laura-täti oli jalokivi naisten joukossa, mutta oli asioita, jotka olivat hänen silmiltään salatut. Jimmy-serkku puolestaan ei koskaan pelännyt Elisabet-tätiä, ja kun hänen mieleensä juolahti, että Emilia saattoi toivoa uutta ”tyhjää kirjaa”, sellainen ilmestyi paikalla Elisabet-tädin pilkallisten katseitten uhallakin. Jimmy oli aamulla lähtenyt Shrewsburyyn nousevasta myrskystä huolimatta, vain hankkimaan tuota kirjaa. Ja nyt Emilia tunsi itsensä onnelliseksi lämpimän ja ystävällisen takkavalkean ääressä, kun tuuli ulvoi ja vinkui Uuden Kuun pohjoispuolella suurissa vanhoissa puissa, kiidätti ja kieputti suuria aavemaisia lumikiehkuroita Jimmy-serkun kuulun puutarhan poikki, peitti aurinkokellon nietoksiin ja vihelsi kolkosti Kolmen Prinsessan oksissa – sen nimen Emilia oli antanut kolmelle isolle pyramidipoppelille, jotka kasvoivat puutarhan kolkassa. ”Tämmöinen myrskyilta on ihana, kun ei tarvitse mennä ulos”, kirjoitti Emilia. ”Jimmy-serkulla ja minulla oli loistoilta, kun suunnittelimme puutarhaa ja valitsimme luettelosta siemeniä ja taimia. Lehtimajan taakse, juuri siihen mihin paksuin lumi kinostuu, kylvämme penkin vaaleanpunaisia astereita ja neljä jalkaa syvän nietoksen alla uinuvien kulta-asterien taa istutamme kukkivia mantelipuita. Minusta on hauskaa suunnitella kesää näin keskellä myrskyä. Tuntuu kuin voittaisin jonkun suunnattoman paljon itseäni vahvemman, ja voittaisin vain siksi, että minulla on järki, kun taas myrsky on pelkkää sokeaa valkoista voimaa – hirmuista, mutta sokeaa. Samanlaiselta tuntuu istua kodikkaasti oman takkatulen ääressä ja kuulla myrskyn raivoavan ympärillä ja nauraa sille. Ja kaikki vain sen ansiota, että isoisäni isoisä Murray yli sata vuotta sitten rakensi tämän talon ja rakensi sen hyvin. Mahtaako kukaan sadan vuoden päästä voittaa mitään minun tekojeni ansiosta. Se on innostava ajatus. Kirjoitin taas kursiivilla ennen kuin ajattelin. Herra Carpenterin mielestä minä käytän aivan liian paljon kursiivia. Hän sanoo, että se on piintynyt tapa viime vuosisadan keskivaiheilta ja että minun täytyy päästä siitä eroon. Minä päätin yrittää, sillä sanakirjasta katsoessani näin, ettei piintymys ole mikään kadehdittava ominaisuus. Luin sanakirjaa kokonaisen tunnin, kunnes Elisabet-täti epäluuloisena tuli ja huomautti, että minun olisi paljon parempi kutoa juovikkaita sukkiani. Hän ei osannut sanoa, onko sanakirjan lukeminen suorastaan väärin, mutta hänestä tuntui, että se varmaan on, koska hän ei itse koskaan lue sitä. Minä luen mielelläni sanakirjaa. (Niin, herra Carpenter, tässä kursivointi on tarpeellista, pelkkä ’mielelläni’ ei alkuunkaan ilmaisisi tunteitani!) Sanat ovat kovin kiinnostavia. (Tällä kertaa sain itseni kiinni jo ensi tavussa!) Joskus niiden pelkkä sointu, esimerkiksi ’aavemainen’, ’salaperäinen’ – antaa minulle leimahduksen. (Voi kumminkin! Mutta minunhan täytyy kursivoida leimahdus. Se ei ole tavallinen, vaan koko elämäni omituisin ja ihmeteltävin seikka. Kun se tulee, tuntuu kuin edessäni olevasta seinästä lennähtäisi ovi selälleen ja minä näkisin väläyksen – taivaasta. Ja taas kursiivia! Herra Carpenterilla on tosiaan syytä torua minua! Minun täytyy vieroittaa itseni siitä tavasta.) Pitkät sanat eivät koskaan ole kauniita: mielenkiintoinen – myllertelevä – kansainvälinen – perustuslaillinen. Ne saavat minut ajattelemaan kamalan isoja daalioita ja krysanteemeja, joita Jimmy-serkku näytti minulle Charlottetownin viimesyksyisessä näyttelyssä. Meistä niissä ei ollut mitään viehättävää, vaikka ne toisista olivat ihmeellisiä. Jimmy-serkun pienet keltaiset ’mummit’, jotka loistivat vaaleina satutähtinä puutarhan luoteiskulmassa kuusikon pohjalta, olivat kymmenen kertaa kauniimmat. Mutta minähän eksyn ladulta – ja sekin on herra Carpenterin mielestä minun pahoja tapojani. Hän sanoo, että minun täytyy oppia keskittymään. Mutta minä viihdyn mainiosti sanakirjan ääressä, paljon paremmin kuin juovikkaiden sukkien ääressä. Olisipa minullakin edes yhdet, yhdet ainoat silkkisukat! Ilsellä on kolmet. Hän saa isältään mitä ikinä tahtoo, nyt kun isä on alkanut pitää hänestä. Mutta Elisabet-täti sanoo, että silkkisukat ovat epäsiveelliset. Minkähän takia – sen kummemmin kuin silkkivaatteetkaan! Silkkivaatteista muistuu mieleeni, että Milburnin täti, joka asuu Derry Pondissa – oikeastaan hän ei ole kenenkään täti, kaikki ihmiset vain sanovat häntä tädiksi – on juhlallisesti vannonut, ettei käytä silkkivaatteita, ennen kuin koko pakanamaailma on käännytetty kristinuskoon. Se on suurenmoista. Minäkin tahtoisin olla yhtä hyvä, mutta en voisi, sillä pidän liian paljon silkistä. Se on niin upeata ja hohtavaa, että tahtoisin aina kulkea silkissä ja kulkisinkin jos minulla olisi varaa, vaikka saisin varmaan tunnonvaivoja aina muistaessani rakkaan Milburnin tädin ja käännyttämättömät pakanat. Mutta kuluu varmaan vuosia, ennen kuin pääsen käsiksi silkkiin, jos koskaan pääsenkään, ja siihen asti annan joka kuukausi pakanalähetykselle osan munarahoistani. (Minulla on nyt viisi ikiomaa kanaa, kaikki sen harmaan kanan jälkeläisiä, jonka sain Perryltä, kun täytin kaksitoista vuotta.) Jos joskus voin ostaa silkkipuvun, tiedän kyllä, millainen sen tulee olla. Ei musta, ei ruskea eikä laivastonsininen – järkeviä, käytännöllisiä värejä, joita Uuden Kuun Murrayt aina käyttävät – ei toki! Se on läikehtivää silkkiä, sinistä tai hopeaa valaistuksesta riippuen, kuin hämytaivas joka pilkottaa jäätyneen ikkunaruudun läpi – siellä täällä hiukkasen pitsivaahtoa, kuin nuo lumihahtuvat, jotka ovat takertuneet...