Morelli Kuolema joella

1. Auflage 2022
ISBN: 978-87-28-06250-0
Verlag: Saga Egmont
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, Band 2, 78 Seiten

Reihe: Luostari, murha ja dolce vita

Tunnelmallinen cosy crime -sarja Toscanan auringon alta saa jatkoa!Vanha maankiertäjä Gaetano ja hänen uskollinen bernhardinkoiransa Caesar ovat Santa Caterinan kylässä mieluisia vieraita. Eräänä päivänä karabinieeri Matteo löytää kuitenkin sympaattisen vanhuksen asuntovaunusta joen rannasta - kylmäverisesti murhattuna!Kyläläiset ovat ymmällään. Kuka on voinut tappaa niin ystävällisen ihmisen? Ja minne Gaetanon koira on kadonnut? Tapaus koskettaa syvästi myös sisar Isabellaa. Hän lähtee yhdessä Matteon kanssa murhaajan jäljille - ja saa selville, ettei Gaetano ollutkaan henkilö, joksi häntä luultiin...Benvenuto a Santa Caterina! Toscanan ihastuttavassa kylässä asuu, työskentelee ja rukoilee luostarisisar Isabella. Äkkiarvaamatta tämä utelias nunna päätyy tutkimaan murhaa ja alkaa sen jälkeen selvitellä myös muita kylässä tapahtuvia rikoksia. Santa Caterinan ainoa poliisi Matteo Silvestri on kiitollinen nunnan tarjoamasta taivaallisesta avusta.

Valentina Morelli on kirjoittanut romaaneja jo vuosia. Hän omistaa 'Luostari, murha ja dolce vita' -sarjansa Italialle ja onnistuu oivallisesti vangitsemaan toscanalaisen tunnelman. Rikosromaaneillaan hän haluaa kertoa inhimillisiä tarinoita.

Autoren/Hrsg.

Morelli, Valentina

Weitere Mitwirkende

Kilpi, Anne

Leseproben

1
”Uskotteko muka löytävänne sieltä jotain?” ”Jos ei sieltä, mistä sitten? Ei teidän olisi oikeasti tarvinnut tulla mukaan, sisar Isabella.” Matteo vilkaisi nunnaa sivusilmällä ja ihmetteli vielä entistäkin enemmän, miten tämä kesti sulamatta painavan kankaan alla. Oli varhainen iltapäivä, ja aurinko paahtoi armotta suoraan heihin. Matteo oli hyvillään, että hänellä oli juuri tänään vapaapäivä eikä hänen tarvinnut hikoilla karabinieerin univormussaan. Näillä pitkälti yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloilla mikään ei voittanut bermudasortseja ja vaatevalikoiman väljintä paitaa. Matteo tunsi jo kaipaavansa Lanciansa ilmastointilaitetta, mutta Isabella oli ehdottomasti halunnut kävellä loppumatkan. Heidän kohteensa sijaitsi lähellä Serchiojoen rantaa, ja sieltä oli upeat näkymät laajoille vihreille pelloille, jotka verhosivat heidän silmiensä edessä kohoavia kukkuloita. Niin kaunis kuin näkymä olikin, taival oli raskas. Matteo toden totta pystyi kuvittelemaan mielessään paljon miellyttävämpiäkin asioita kuin vaelluksen Valakian halki tässä lämpötilassa. Varsinkin, kun koko kauneus siinsi jossain kaukaisuudessa eikä suinkaan ollut jalkojen juuressa. Mutta kukapa olisi pystynyt vastustamaan luostarisisaren tahtoa? Tie romuttamolle oli asfaltoimaton, ja jokaisella askeleella ilmaan kohosi savipölyä. Alue oli itse asiassa seesteisen kauniin Santa Caterinan pikkukylän häpeäpilkku, johon useampikin rakennusfirma oli sotien jälkeen pystyttänyt toimipisteensä. Puolet niistä oli jo ajautunut vararikkoon. ”Hyvä Jumala, olen levoton kuin lapsi jouluaattona. Jos todella saamme osan tuolta, voin kiinnittää sen vielä tänään.” Matteo hymyili Isabellalle leveästi mutta ei saanut hymyynsä vastausta. Sen sijaan Isabella vain pysähtyi ja tuijotti eteenpäin. Matteo seurasi nunnan katsetta ja hätkähti säikähdyksestä. Hän oli ollut niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei ollut huomannut eteensä ilmaantunutta olentoa. Tuo olento oli valtava koira, joka oli kääntynyt heidän suuntaansa. Ei! Matteo oikaisi ajatuksensa. Tuo ei ole mikään koira, se on vasikka. Eläin loikki nyt suoraan heitä kohti. ”Vauhtia, sisar. Menkää taakseni. Minä suojelen teitä!” Matteo hypähti urheasti Isabellan eteen ja ojensi käsivartensa suoriksi eteensä. ”Seis!” hän huusi eläimelle. ”Pysähdy!” Se oli vielä suurempi kuin vasikka. ”Mutta Matteo”, hän kuuli Isabellan hennon äänen selkänsä takaa. Se ei kuulostanut lainkaan pelokkaalta, pikemminkin huvittuneelta. ”Sehän on Caesar.” Kun Matteo pääsi kauhistuksensa yli, hänellekin valkeni, ettei otus hänen edessään ollut mikään ilmestyskirjan peto. Eläin, jolla oli ruskean ja valkoisen kirjava turkki ja joka lähestyi heitä häntä heiluen ja kieli ulkona roikkuen, oli kuitenkin valtava. Se oli täysikasvuinen bernhardilainen, jonka tassut olivat yhtä isot kuin lapsen kämmenet. Tuo koira, jolla oli jättimäinen kallo, toi hänen mieleensä Stephen Kingin Cujo-romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Yhdennäköisyys oli ilmeinen, tämä yksilö vain oli lauhkea kuin lammas. Sen Matteokin tiesi, sillä hän oli tavannut koiran monta kertaa aiemminkin. Siitä huolimatta hän laski kätensä alas ja vältti katsomasta silmiin bernhardilaista, joka nuuski häntä parhaillaan. Eläimen kostea kuono kosketti hänen paljaita pohkeitaan, mikä sai hänet inahtamaan hätkähtäen. ”Caesar! Hyi!” kuului matala huudahdus. ”Ei hätää, se ei tee mitään, se haluaa vain leikkiä.” ”Ahaa.” Matteo näki, kuinka pensasaidan takaa asteli rennoin askelin esiin mies, jolle ääni kuului, ja taputti käsiään kovaan ääneen. Koira totteli silmänräpäyksessä ja juoksi miehen luo. Matteo tunnisti kulkijan oitis ja virnisti. Se oli Gaetano omassa erehtymättömässä ilmiasussaan – harmaassa parrassa, hapertuneessa olkihatussa ja haalistuneissa punaisissa pellavahousuissa, jotka olivat liian pitkät ja roikkuivat sandaalien päällä. ”Mitä sinä täällä teet? En tiennytkään, että olet taas maisemissa.” He saivat vastaukseksi sympaattista myhäilyä. ”Minun kaltaiseni mies on aina juuri siellä missä haluaa.” Gaetanon kävellessä lähemmäs Matteo näki, että tällä oli taas yllään vitivalkoinen kauluspaitansa, jonka kaulus oli pitkälle auki ja paljasti harmaantuneet rintakarvat. Rintataskusta pilkotti hopeanhohtoinen huuliharppu. Matteo ei ollut koskaan nähnyt miestä toisenlaisessa vaatetuksessa, paita oli aina valkoinen kuin vastapesty. Selän takaa piirtyivät suuren merimiessäkin ääriviivat. Matteo piti tästä miehestä, jonka ikää oli vaikea arvioida. Yli viidenkymmenen ainakin, ulkonäön perusteella häntä saattoi arvella yli kuusikymppiseksikin. Gaetano oli maankiertäjä. Henkeen ja vereen. Hän oli jo useiden vuosien ajan vieraillut säännöllisesti Santa Caterinassa, viipyi aina pari viikkoa ja jatkoi sitten matkaansa. Luoja yksin tiesi minne. Hän tuli ja meni kuin vuodenajat. ”Ah, hyvä herra karabinieeri”, Gaetano tervehti Matteota silminnähden hyväntuulisena. ”En ollut tunnistaa sinua ilman virkapukua.” Gaetano tarkasteli Matteota päästä varpaisiin, ja sitten hänen katseensa osui karabinieerin seuralaiseen. ”Ja sisar Isabella.” Gaetano kohotti olkihattuaan ja paljasti päälakensa hohtavan kaljun, jonka vasemmassa reunassa erottui suuri syntymämerkki. Matteo katsoi kumpaakin häkeltyneenä. ”Tunnetteko te toisenne?” Isabella hymyili. ”Tietysti.” ”Torilta”, selitti Gaetano karabinieerille. ”Sisarella on koiralle aina valmiina kupillinen raikasta vettä. Caesar ottaa tarjoilun kiitollisen vastaan.” Gaetano iski Isabellalle salaliittolaismaisesti silmää. ”Minä puolestani saan silloin tällöin pikku lasillisen luostarin herkullista grappaa.” ”Hys hys!” Isabella nosti etusormen huulilleen. ”Sen piti pysyä meidän välisenä salaisuutena. Jos abbedissa saa tietää, helvetti on irti.” Isabella totesi asian leikilliseen sävyyn, mutta Matteo ounasteli, että lauseessa piili ripaus totuutta. Häntä kuitenkin huvitti, miten usein nunna sadatteli ja puhui helvetistä. ”Mitä sinä teet täällä joen rannassa, Gaetano?” Isabella uteli. ”Sitä sun tätä”, mies vastasi vältellen ja virnisti. ”Olen pystyttänyt leirini tähän lähelle.” Matteo huomasi, että Gaetanolta puuttui ylhäältä yksi etuhammas. Se teki hymystä vinon mutta jotenkin sopi miehen kasvoihin ja sai tämän näyttämään Hollywood-elokuvan kulkurilta. Gaetano oli vaikuttava näky. Matteo piti hänestä. Kaikki Santa Caterinassa pitivät kulkijasta ja koirasta. Mies oli ystävällinen ja avulias eikä vaivaksi kenellekään. Hän ei kerjännyt vaan oli vilpittömän iloinen kaikesta, mitä hänelle vapaaehtoisesti annettiin. Hän saattoi yhtäkkiä ilmestyä torille soittamaan huuliharpullaan Bob Dylanin kappaleita. Hän oli taitava muusikko, ja niinpä hänen maassa lojuva olkihattunsa täyttyi kuin itsestään kolikoista ja seteleistä. ”Entä mitä luostarisisar tekee tällaisessa paikassa?” Gaetano katsoi ympärilleen. ”Olemme menossa romuttamolle”, Isabella sanoi. Matteo nyökkäsi. ”Etsimme yhtä varaosaa. Olen hankkinut ikivanhan Vespan ja haluan kunnostaa sen.” Hän kohautti olkapäitään. ”Muutama tärkeä osa puuttuu.” Kulkuri katsoi häntä ällistyneenä. ”En halua millään tavoin loukata sisar Isabellaa, mutta oletko tosiaan ottanut sitä varten nunnan mukaan?” Matteo kallisti päätään ja iski silmää Gaetanolle. ”Näin meidän kesken, Gaetano. Tämä nainen ymmärtää skoottereiden päälle enemmän kuin moni mies.” Isabella hymyili lempeästi....