Saarnivaara / Satama Voiko Uuteen testamenttiin luottaa?

2. Auflage 2024
ISBN: 978-952-80-8131-9
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 396 Seiten

Onko Uusi testamentti vain kokoelma taruja ja legendoja vai onko se historiallisesti paikkansapitävä ja hengellisesti luotettava kirja? Ovatko Jeesuksen elämästä ja teoista kertovat tekstit keksittyjä satuja vai todellista historiaa? Historiallinen ja arkeologinen tutkimus on osoittanut kerta toisensa jälkeen Raamattuun kohdistetun kritiikin ja epäilykset vääriksi. Modernissa tutkimuksessa Raamattu on osoittautunut paikkansa pitäväksi myös luonnontieteiden valossa. Uuras Saarnivaara vie tässä kirjassa lukijan läpi teologian, historian ja arkeologian Raamatulle esittämät haasteet tiedemiehen tarkkuudella ja osoittaa, miten Raamattuun todella voi luottaa.

Uuras Saarnivaara (1908-1998) oli filosofian ja teologian tohtori, tutkija, kirjailija ja merkittävä hengellinen vaikuttaja. Saarnivaara oli yksi aikansa merkittävimpiä perinteisen raamattunäkemyksen puolustajia ja monissa asioissa hän oli aikaansa edellä. Hänen tarkkanäköisellä teologisella työskentelyllään on pysyvä arvo.

Autoren/Hrsg.

Saarnivaara, Uuras

Satama, Mikko

Leseproben

1. Uuden testamentin kaanonin synty

Maailman vaikutusvaltaisin koskaan elänyt henkilö on kiistatta Jeesus Nasaretilainen. Hänen elämänsä, tekojensa ja opetustensa pohjalta syntynyt kristillinen usko on levinnyt yli kolmannekseen koko maailmasta. Samoin koko länsimainen kulttuuri on syntynyt kristinuskon pohjalta ulottaen vaikutuksensa uudella ajalla lähes kaikkiin maailman kolkkiin.

Jeesuksen elämästä, teoista ja opetuksista kertoo erityisesti Raamattu. Kristityt ovat kautta historian uskoneet Jumalan ilmoittaneen siinä luotettavasti sanallisessa muodossa tahtonsa, mikä on tapahtunut paitsi Jeesuksen itsensä myös hänen palvelijoidensa profeettojen ja apostolien kautta. Samoin kuin Vanhan testamentin kaanon tarkoittaa sen ohjeellisten kirjoitusten (”kirjojen”) kokoelmaa, tarkoittaa Uuden testamentin kaanon tätä samaa omalta osaltaan. Uuden testamentin kirjojen arvovalta ja ohjeellisuus perustuvat siihen, että Jeesuksen sanojen ohella ne ovat hänen valtuuttamiensa apostolien Pyhän Hengen vaikutuksesta ja johdossa kirjoittamaa sanaa.

Raamattua on tutkittu tieteellisesti jo useamman vuosisadan ajan ja se on jatkuvasti laajan mielenkiinnon kohteena. Uuden testamentin tutkijat jakaantuvat kahteen pääryhmään kysymyksessä sen sisällöllisestä yhtenäisyydestä ja luotettavuudesta: liberaali-kriittisiin ja raamatullis-konservatiivisiin. Liberaali-kriittiset (”historiallis-kriittiset”) tutkijat pitävät sen eri osia keskenään ristiriitaisina, väittäen sitä epäluotettavaksi kirjaksi, totuuden ja erheiden sekoitukseksi. He katsovat, että tieteellisessä Raamatun tutkimuksessa ei saa ottaa huomioon yliluonnollisia tekijöitä kuten Jumalan olemassaoloa ja toimintaa historiassa.1 Raamatullis-konservatiivit lähtevät siitä uskonvakaumuksesta, että Raamattu on Jumalan sanaa. He ovat aina olleet sitä mieltä, että Raamatun eri kirjoissa olevien erilaisten korostusten ohella siinä on syvä sisäinen yhtenäisyys, totuudellisuus ja virheettömyys.2

Historiallis-kriittisyydessä on ymmärrettävästikin se maailmankatsomuksellinen ongelma, että jos Jumala on olemassa ja jos hänellä on ollut vaikutusta Raamatun ja apostolisen uskon syntyyn, tuottaa tutkimus järjestelmällisesti epätosia tuloksia selittäessään tämän vaikutuksen luonnollisilla syillä. Ateismin/deismin paikkansapitävyys on siten edellytys sille, että kyseinen tutkimus tuottaa oikeita tuloksia. Jos taas ateismi/deismi ei ole totta, ovat tulokset ainakin osittain vääriä. Maailmankatsomuksellisesti neutraalia tiedettä ei ole olemassa.3

Historiallis-kriittisen tutkimuksen naturalistinen lähtökohta, jonka mukaan mitään yliluonnollista ei joko ole olemassa tai sitten sellaisella ei ole ollut mitään vaikutusta tutkimuskohteeseen, on puhtaasti uskonvarainen lähtö-kohta. Se on aivan yhtä ”uskonnollinen” vakaumus kuin Raamattuun luottavien kristittyjen vakaumus siitä, että kyseessä on Jumalan sanallinen ilmoitus ihmisille.4

Saksalainen liberaaliteologi J.S. Semler (k. 1791) esitti lausunnon, josta on tullut liberaali-kriittisen raamatuntutkimuksen selviö: ”Pahan juuri teologiassa on Raamatun ja Jumalan sanan sekoittaminen (samaistaminen).” Jos näin todella on, niin Jeesus Kristus kuului tähän Semlerin mainitsemaan ”pahan juureen”. Evankeliumeista käy nimittäin hyvin ilmi, että Jeesus tarkoitti ”Jumalan sanalla” Raamattua (sitä osaa Raamatusta, joka oli tuolloin valmiina). Matteuksen evankeliumin 15. luvussa fariseukset kysyivät Jeesukselta, miksi tämän opetuslapset rikkovat isien perinnäissääntöjä. Tähän Jeesus esittää vastakysymyksen, miksi fariseukset rikkovat Jumalan käskyjä perinnäissäädöksillään. Esimerkeiksi Jeesus ottaa: ”Kunnioita isää-si ja äitiäsi” (2. Moos. 20:12), ja ”Joka kiroaa isäänsä tai äitiään, häntä rangaistakoon kuolemalla.” (3. Moos. 20:9). Matteuksen teksti jatkuu:

”Mutta te opetatte, että jos joku sanoo isälleen tai äidilleen: ’Sen, mitä sinun piti minulta saada, olen luvannut uhrilahjaksi’, hänen ei enää tarvitse kunnioittaa isäänsä tai äitiänsä. Näin te olette perinnäissäännöllänne tehneet tyhjäksi Jumalan sanan.” (Matt. 15:5–6).

Tässä Jeesus viittaa vastaansanomattomasti ”Jumalan sanalla” Raamattuun, konkreettisiin Mooseksen lain teksteihin. Jeesukselle Raamattu oli Jumalan sanaa. Samalla kannalla oli Paavali. Hän ylisti Jumalaa Pyhän Hengen täyttämänä siitä, että Tessalonikan seurakunta ei pitänyt Paavalin julistamaa sanaa ihmisten sanoina ja mielipiteinä vaan Jumalan ilmoituksena ihmisille:

”Lakkaamatta me kiitämme Jumalaa siitäkin, että kun julistimme teille Jumalan sanaa, te ette ottaneet sitä vastaan ihmisten sanana vaan sinä mitä se todella on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä uskovissa.” (1. Tess. 2:13)

Ihmiset eivät ole itse saaneet päähänsä ajatusta kirjoittaa ylös Jumalan ilmoitusta, vaan innoitus ja syy Raamatun kirjojen kirjoittamiseen on tullut Jumalalta. Toisin sanoen, vaikka ihmiset ovat välillisesti Raamatun kirjoittajia, he ovat kuitenkin saaneet sanomansa Jumalalta. Raamatun varsinainen tekijä on Jumala:

”Yksikään [Raamatun] profeetallinen sana ei ole tullut julki ihmisten tahdosta, vaan ihmiset ovat puhuneet Pyhän Hengen johtamina sen, minkä ovat Jumalalta saaneet.” (2. Piet. 1:21)

Raamatun jumalallinen alkuperä käy ilmi monista kohdista. 2. Tim. sanoo:

”Koko Raamattu (pasa grafê) on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta (theopneustos)” (2. Tim. 3:16)

Ihmiset eivät siis ole kirjoittaneet omia ajatuksiaan Jumalasta, vaan Jumala on ilmoittanut heille kirjojen sanoman Pyhän Henkensä kautta. Raamattu ei ole ihmisten ajatuksia Jumalasta vaan Jumalan ajatuksia ihmisistä.

Näin ollen Uusi testamentti asettuu samalle linjalle kuin Vanha testamentti suhteessa siihen, mikä on sen kirjoitusten alkuperä.5 Nämä Uuden testamentin kohdat osoittavat, että sen kirjoitukset olivat kanonisia eli jumalalli-sen arvovallan omaavia alusta pitäen Vanhan testamentin kirjoitusten tavoin. Kristityt tunsivat tämän Pyhän Hengen vaikutuksesta heti, kun lukivat niitä, kuten he tunsivat apostolisen sanan arvovallan sitä kuullessaan.

Kristillisten seurakuntien piirissä liikkui toki muutakin ”hengellistä” kirjallisuutta kuin Uuden testamentin kirjoja. Osa niistä oli harhaoppisia. Oli tärkeää erottaa toisistaan Uuden testamentin aidot kanoniset kirjat ja muu kirjallisuus. Mittapuuna oli se, että kirjat olivat joko apostolien laatimia tai sisälsivät aitoa apostolista sanaa, vaikka eivät olisikaan olleet suoraan apostolien kirjoittamia. – Erityisesti toisen vuosisadan puolivälistä alkaen vää-rällä nimellä julkaistujen kirjojen (pseudepigrafien) leviäminen saattoi seurakunnat vaaraan. Tällaiset kirjat olivat näet yleensä gnostilaisten harhaoppisten laatimia. Seurakuntien johtajat tulivat tarkoiksi sen suhteen, mitkä kirjat olivat hyväksyttäviä seurakunnissa.

Päinvastoin kuin liberaali-kriittiset teologit väittävät, pseudepigrafisuus ei ollut koskaan hyväksyttyä varhaisten kristittyjen piirissä eikä sellainen tullut kyseeseenkään kanonisten kirjojen kohdalla. Niiden apostolisen alkuperän piti olla kiistaton eivätkä ne saaneet sisältää totuuden vastaisia väitteitä edes alkupuheissaan. Paavali kirjoitti (2. Tess. 2:2–3):

Älkää antako minkään hengen, sanan tai muka meidän lähettämämme kirjeen heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin. Älkää… antako kenenkään harhauttaa itseänne millään tavalla.

Tertullianus (100-luvun lopulla) kertoi eräästä presbyteeristä (vanhimmasta), joka oli laatinut kirjan ”Paavalin teot” aivan kuin Paavali olisi sen kirjoittanut. Hänet erotettiin sen johdosta virastaan, vaikka kirja itsessään ei sisältänyt harhaoppia. Piispa Serapion puolestaan kielsi seurakunnassaan Pietarin evankeliumin käytön heti, kun havaitsi sen epäaidoksi. Nämä ovat selviä osoituksia siitä, ettei seurakunnissa hyväksytty...