Soloviev / Varila Kun Jumalat vaikenevat

Vallankumous
1. Auflage 2023
ISBN: 978-952-80-4135-1
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 320 Seiten

Tämä teos on ainutlaatuinen ja totuudenmukainen kuvaus aikamme mahtavimmasta mullistuksesta - Venäjän vallankumouksen 30 vuodesta esitettynä maailman suurten kirjallisuuden mestariteosten perinteen mukaisesti. Olennaisesti tämä kirjapari on yhden miehen Mihail Solovievin omakohtaisista kokemuksista. Hänen silmillään näemme sukupolven tuskan ja kokonaisen kansakunnan ristiinnaulitsemisen. Suomen sodan alkaessa mobilisoidaan Mihail talvisodan taisteluihin Kannakselle missä haavoittuu. Kuntouduttuaan alkaa toinen maailmansota. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon osallistuu Mihail joukkueen komentajana partisaanitoimintaan Saksan linjojen takana. Hän haavoittuu ja joutuu saksalaisten vangiksi. Nyt hänen rakkautensa maataan kohtaan joutuu koetukselle ja vihansa Stalinin hallintoa kohtaan kasvaa. Hänen valitsemansa elämän suunta ja toiveensa Venäjään ja sen kansan tulevaisuudesta ovat tämän upean kirjan ytimenä. Teoksen sydäntä lämmittävät kuvaukset ihmisistä, jotka elävät kärsivässä maassa. Keskeisiä ovat äitinsä ja veljensä Kornei, joka nautti elämästä täysillä, eikä tuntenut pelkoa kiivaimpien taisteluiden keskellä. On mahdotonta muutamin sanoin kuvata lukijalle tämän valtavan kaksiosaisen teoksen jättämää vaikutelmaa. Teos on täynnä kohtauksia, toimintaa ja kuolemaa, intohimoa ja hellyyttä, siinä on unohtumattomia henkilöhahmoja ja sitä valaisee nöyrä usko ihmisen arvokkuuteen ja hengen sisimpään voimaan.

Autoren/Hrsg.

Soloviev, Mikhail

Varila, Reijo

Leseproben

Mittaamattoman laaja aro. Auringon polttama ruohotupsujen peittämä maa. Korkeat hautakummut muistuttavat sen menneisyydestä. Vanhat laulut ja legendat kertovat villihevosten äänistä, taistelujen kauheista myrskyistä ja kaikista niistä vuosisadoista mitä se on elänyt.

Vuosisadat ovat unohtuneet, skyytit kuolleet, vain aro pysyy ja elää omaa, erikoista elämäänsä. Kaukana toisistaan olevien kylien kirkonkupolit nousevat taivasta kohti. Kylissä syntyy ja kasvaa uusia legendoja.

Aron sydämessä on suuri, tavallinen venäläinen kylä. Leveät nurmettuneet tiet, matalat olkikattoiset talot.

Tämän vuosisadan alussa omisti Timothy Soloviev eräällä sivukujalla seisovan vanhan talon. Talo oli tukevarakenteinen, kuten mieskin, miehen kasvoilla silmiin asti ulottuva mahtava parta. Miehellä oli suuri perhe. Vaimo, Vera Ivanovna, pitkä vaitelias nainen, oli saattanut maailmaan kahdeksantoista lasta.

Seitsemän lapsista oli kuollut, vanhin elossa oleva, Jacob, oli jo kolmenkymmenen. Talonpoikien mielestä oli tavatonta, että nainen sai lapsen vielä neljänkymmenen ikäisenä, vaan oliko Vera Ivanovnan vika, ettei Jumala unohtanut häntä vaan lähetti hänelle lapsen toisensa perään? Vaimo häpesi naapuriensa edessä, tunsi häpeää lastensa ja koko maailman edessä. Mutta nyt, viisikymppisenä, hän kantoi taas.

Hänen raskautensa oli lähes huomaamaton. Hän kätki turvonneen vatsansa runsaiden hameiden alle. Viimeiseen päivään asti hän oli aktiivinen ja työskenteli pihalla. Ja kun eräänä kuumana kesäpäivänä hänen aikansa koitti, hän hävisi pihan kaukaisessa nurkassa olevaan vajaan. Ennen pitkää kuului vajasta vauvan itkua.

Perheen reaktiot olivat ristiriitaiset. Vanhemmat pojat rypistivät kulmiaan ja vaihtoivat epäuskoisia katseita. Mentyään katsomaan, ympäröivät he äitinsä tiiviinä muurina. Mutta äiti makasi hiljaa oljilla peläten nostaa katsettaan, veti vastasyntyneen lähelleen ja sanoi hiljaa, kuin syyllisenä:

– Naurakoon ihmiset. Jumala tietää, mikä on ennalta määrätty.

– Jumala kyllä tietää kaiken, mutta olisit voinut pysyä etäällä siitä, vanhin poika, Jacob, heitti hänelle hyväntahtoisesti

– Puoli vuosisataa ja katuu yhä.

– No, olenko minä syyllinen? Äidin ääni oli niin anova ja myötätuntoa kerjäävä, että pojat katsoivat toisiaan hämmentyneinä.

– Emme välitä, että saat uuden, äiti. Jatka, kunnes sinulla on pari tusinaa. Ajattelemme vain sitä, miten ihmiset nauravat.

Timothy Soloviev meni tapaamaan nuorimmaistaan vasta myöhään iltapäivällä. Hän meni vaimonsa luo, kumartui hänen ylitseen ja kutitti hänen poskia parrallaan. Kasvonsa rypistyivät moneen hyväntahtoiseen ryppyyn, kun hän katsoi vauvaa. Hän silitti keveästi vaimoaan päätä.

– Siispä olemme saattaneet maailmaan uuden hölmöilijän, Vera. Jumala ei armossaan unohtanut meitä.

Vaimo katsoi miestään kiitollisena.

– Pojat ovat vihaisia, hän sanoi hiljaa. Olen vanha nainen ja kannan edelleen. Rukoilin pyhää Markusta estämään uudet synnytykset, mutta rukoukseni ei saavuttanut häntä.

– Tähän asiaan ei pojillamme ole sanomista. Timothy sanoi vihaisena. Jumala tietää paremmin kuin me. Annamme hänelle nimeksi Mihail. Meillä ei ole vielä Mihail – nimistä, eikö niin?

Illan tullen käveli Vera Ivanovna hitaasti pihan poikki, mukanaan nyytti, joka huusi epätoivoisesti. Yhdeksästoista lapsi ilmestyi talon. Talo oli vanha ja nähnyt paljon. Se nojasi yhdellä seinällä navettaan, jonka takana piha laajeni. Sen pienet tummat ikkunat katsoivat kylän pölyiselle kadulle ja niistä heijastui iän tummentama olkikatto, missä hiiret asustivat. Ajan mittaan oli talo vajonnut hieman kallelleen, ja maa oli noussut sen ympärillä, mutta yhä se oli vahva, kuin päättäen pysyä pystyssä vielä monta vuosisataa. Kuten muutkin kylän talot, oli se jaettu kahteen huoneeseen, keittiöön ja olohuoneeseen. Olohuoneessa asusti suurin osa perheestä, keittiön valtasi loput kotitaloudesta. Hyvinkin puolet keittiön tilasta vei suuri liesi.

Katoon ripustettu kehto heilahteli säännöllisesti. Heiluri merkitsi ajan äärettömyyttä. Toisinaan kuului kehdosta itkua ja pikkulapsen kitinää, toisinaan tyytyväistä tuhinaa. Myöhemmin kehto otettiin alas, ja lapsi lähti ensimmäistä kertaa työläästi ryömimään ympäri lattiaa. Kun hän nousi kahdelle jalalle, hänen maailmansa laajeni heti. Tämän maailman näkyvin piirre oli iso ja hauska mies, jolla oli parta, johon oli erittäin hyvä tarttua. Hänen äitinsä oli pitkään ollut osa hänen maailmaansa, mutta nyt kun hän seisoi pystyssä, hänen isänsä osallistui yhä enemmän siihen. Sitten oli muita, monta ja toinen toisensa näköisiä. Kaikilla oli pyöreät kasvot, auringonpolttamat, ja he kaikki kutittivat häntä hauskasti tai heittivät hänet ilmaan, kattoon asti, hänen maailmansa ylimpään rajaan.

Näkökentässään kulkevat perheen naiset hän tunsi parhaiten. Varsinkin erään, jolla oli heiluvat letit. sisarensa Tatjanan, viisivuotiaan, joka usein veti hänen pikku paitaansa ylös, kuin läimäistäkseen. Toinen sisar, Olga ei juuri kiinnittänyt häneen huomiota, eikä hän tuntenut tätä sisarta kovin hyvin.

Tällöin hän saattoi kulkea rohkeasti huoneesta toiseen. ja tiesi, että perheeseen kuului isä, äiti, yhdeksän veljeä ja kaksi sisarta. Alun perin yhdeksästätoista lapsesta oli jäljellä enää kaksitoista. Veljellään Jacobilla, mustatukkaisella ja laihalla, oli samanlainen parta kuin isällään, ja hän oli isänsä tavoin synkkä ja hiljainen. Toisella veljellä, hiljainen hymyilijä Sergeillä oli viikset. Kaksi veljeksistä, ne, joilla ei ollut partaa tai viiksiä olivat nimeltään Simon ja Dmitri. Toisin kuin vanhemmat veljensä, he puhuivat paljon, ja Mihailin mielestä he riitelivät ja aiheuttivat paljon melua. Kun hän tuli hieman vanhemmaksi, hän huomasi, että Simon voitti aina riidan. Mutta niin saattoi odottaakin, sillä hän oli perheen koulutetuin oltuaan koulussa kokonaista kolme vuotta, toisin kuin Dmitri, joka periaatteessa oli kaikkea opetusta vastaan.

Kaikista veljistään piti hän eniten Korneista. Kornei oli noin kuusitoistavuotias, missä iässä kylän nuoret suunnittelivat naimisiin menoa. Mutta aina kun tämä kysymys tuli esille, hänen äitinsä heilautti toivottomana kättään.

– Kuka hyväksyisi tuholaista?

Pienokaisella ei ollut aavistustakaan, mitä tuholainen merkitsi, mutta hän tunsi loukkaantuvansa Kornein puolesta, johon hän oli ihastunut. Hän piti erityisesti Kornein silmistä, jotka olivat erilaiset kuin kaikilla niillä, jotka hän oli koskaan nähnyt. Hän ei tiennyt, että nuo silmät heijastivat Kornein itsensä aiheuttamia ongelmia. Ne olivat ilkikuriset ja rohkeat, ja ne ilmaisivat hänen jatkuvaa valmiutta tappeluihin. Usein isä löi Kornein puolitiedottomaksi rangaistukseksi villeistä tappeluista muiden poikien kanssa.

Kolmesta keskimmäisestä pojasta, Gregory, Philip ja Taras, oli vähän sanottavaa. Kaikki kolme yrittivät käyttäytyä ikään kuin olisivat ikäänsä vanhempia, ja kaikki kolme unelmoivat päivästä, jolloin he voisivat kasvattaa parran. Ja sitten vielä nuorimmat lapset: Ivan, Tatiana ja Olga. Ivan oli vain kaksi vuotta häntä vanhempi.

Talossa asui myös toinen perheen haara. Simon oli naimisissa ja hänellä oli seitsemänvuotias poika nimeltä Peter.

Kun Vera Ivanovna toi pienokaisen ensimmäisen kerran taloon ja pani hänet kehtoon, Simon johdatti oman poikansa kehdon luo ja sanoi:

– Peter, katso setääsi.

– Missä setäni on?

– Kehdossa tietenkin.

– Kuinka hän voi olla setäni, kun hän on kehdossa, poika protestoi, ja työnsi tutin vihaisesti...