Soloviev / Varila Kun Jumalat vaikenevat

Puna-armeija
1. Auflage 2023
ISBN: 978-952-80-4136-8
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 356 Seiten

Kirjoittaja Mikhail Soloviev on eräs merkittävimmistä Neuvostoliiton kirjailijoista, joka valitsi vapauden uskomattoman vaikeissa olosuhteissa. Tämä teos on ainutlaatuinen ja totuudenmukainen kuvaus aikamme mahtavimmasta mullistuksesta - Venäjän vallankumouksen kolmesta vuosikymmenestä. Olennaisesti kirja on kirjailijan, Mihail Solovievin omaelämänkerrallinen kertomus kokemastaan Stalinin ajan Neuvostolitossa. Hänen silmillään näemme sukupolven tuskan ja kokonaisen kansakunnan ristiinnaulitsemisen. Kirjan osa 2 kiinnostanee erityisesti sotilaita; Soloviev selvittää ja perustelee kenraalien Timoshenkon ja Voroshilovin esittämiä sotateorioita. Kirjoittajalla on myös paljon arvokasta kerrottavaa komissaarien ja komentajien välisistä jatkuvista kiistoista joukkoyksiköissä. Puolueella on oikeus valvoa kaikkea, niin armeijaa kuin yhteiskunnan kaikkia aloja. Soloviev kertoo yksityiskohtaisesti, kuinka neuvostojärjestelmä aiheuttaa väärinkäsityksiä, epäoikeudenmukaisuutta, kostotoimia, syytöksiä ja epävarmuutta. Hän kertoo Tsekan menetelmistä, mitkä ovat ristiriidassa armeijan näkemyksen kanssa. Järjestelmän synnyttämät vastakkaisuudet on kerrottu taitavasti niin kuin Soloviev on ne itse kokenut. Tämän upean kirjan ytimenä on kirjoittajan valitsema elämän suunta ja kansan tulevaisuuteen kohdistuvat toiveet. Stalinin ajan tapahtumat on kerrottu elävästi; tapahtumien kuvauksissa voi jo nähdä viitteitä maan historian tulevasta kehityksestä ja Venäjän nykyjohdon ratkaisuista. Ihmishengistä piittaamattoman hallituksen pakkotoimet saattavat Solovievin rakkauden maataan kohtaan koetukselle. Viha Stalinin hallintoon kasvaa ja saa hänet lopulta valitsemaan tilaisuuden tullen vapauden lännessä. Teos on täynnä kohtauksia, toimintaa ja kuolemaa, intohimoa ja hellyyttä, siinä on unohtumattomia henkilöhahmoja ja sitä valaisee nöyrä usko ihmisen arvokkuuteen ja hengen sisimpään voimaan.

Autoren/Hrsg.

Soloviev, Mikhail

Varila, Reijo

Leseproben

Olisi yksinkertaista, jos kenraaliksi tultaisi vain pukeutumalla kenraalin univormuun. Mutta vaikka miestä voisi tervehtiä asetakin vuoksi, voi hän olla komentaja vain älykkyytensä ansiosta. Kenraalin on tiedettävä paljon. Vallankumouksen esiin tuomilla Neuvosto armeijan johtajilla oli puutteellinen tietomäärä ja niin on vielä tänäkin päivänä. Heillä ei ole vain puutteellinen erikoistieto sotilasasioista vaan myös puutteita yleistiedossa. Vallankumouksen luomien Neuvosto armeijan kenraalien, jotka edelleenkin (v. 1955) ovat ratkaisevissa asemissa Neuvosto armeijassa, kulttuuritaso on erittäin heikko.

Voimme tehdä monia huomioita päättäessä kenraalin tarvitseman tiedon absoluuttisesta minimistä, mutta ainakin hänen pitäisi pystyä ratkaisemaan yksinkertainen yhtälö. Silti esimerkiksi marsalkka Budionny, mies, joka on käynyt sotilasakatemian läpi ja kirjoittaa kirjoja armeijan aiheista, oli täysin tietämätön yksinkertaisesta matemaattisesta yhtälöstä.

Ei myöskään ole yllättävää, jos kouluttamaton ihminen elämänsä myöhemmissä vaiheissa ei voinut sulattaa kerta-annoksena tietoa, mitä yleensä odotettiin ylemmiltä komentajilta.

Nämä alustavat huomautukset ovat välttämättömiä, jotta lukija ymmärtää tarinamme kenraalihautomosta, minkä tämän luvun otsikko lupaa.

Pian sen jälkeen, kun minut oli nimitetty Izvestiaan sotilasasiain toimittajaksi, sain kutsun saapua armeijan poliittiseen hallintoon, joka oli sotaministeriön osasto.

Vanhahko mies, otsa lavea epänormaalisuuteen asti, sai minut miettimään, onko ihmiskunta rappeutumassa, käski minut pieneen toimistoonsa. Hän oli päällikkönä eräässä lukemattomista osastoista ’armeijan sydämessä’, kuten poliittista hallintoa kutsuttiin. Hänen edessään pöydällä oli kansio henkilökohtaisista tiedoistani. Suurikokoinen pää ilmoitti kyllästyneellä, värittömällä äänellä minulle:

– Olemme todenneet, että olet historioitsija.

Sana ’todenneet’ tarkoitti normaalisti, että historiastani olisi tehty pitkä tutkimus ja että tutkija olisi sen seurauksena todistanut rikokseni. Olin varma siitä, ettei tällaista tutkimusta ollut tehty; kaikki mitä he olivat tehneet, oli lukea henkilötodistukseni, missä oli tieto, että olin valmistunut Moskovan yliopiston historian osastolta.

– Toveri komissaari, tuskin olen historioitsija. On totta, että opiskelin historian osastolla, mutta minulla ei ole mitään taipumusta akateemiseen työhön, vastasin

– Sinua ei haluta akateemiseen työhön, se ei meitä kiinnosta. Hän puhui edelleen tuossa tylsistyneessä sävyssä, mutta hänen silmänsä tarkastelivat minua tutkivasti. Tarvitsemme kiireesti historian luennoitsijan.

Nyt aukeni eteeni ilmeinen vaara. Kaikista mahdollisista ammateista, joita maailma voi tarjota, viimeisenä valitsisin opetuksen, joten olin mennyt lehtityöhön välttääkseni yritykset joutua opettamaan koululapsille historiaa. Tietysti minulla oli myös taipumusta kirjallisuuteen, mutta välitön syy siihen, että tulin toimittajaksi, oli pelkoni tulla opettajaksi.

Iso pää jatkoi:

– Voit helposti yhdistää sanomalehtityön historian opetuksen kanssa. Opetustyö vie ajastasi vain kaksi tuntia viikossa.

– Mutta hyvänen aika toveri komissaari jatkoin, millaista opetustyötä tekisin? Minulta puutuu kokemus ja inhoan opettamista, tekisin vain sotkua siitä ja sitä olisi mahdoton korjata lopetettuani.

Komissaari odotti mitä sanoin mutta ei kiinnittänyt huomiota sanoihini. Asia oli päätetty hänen puolestaan. Kun lopetin vetääkseni henkeä, hän jatkoi puhettaan väsyneellä äänellä, kuin jatkaakseen siitä mihin olin hänet keskeyttänyt.

– Vain kaksi tuntia viikossa. Asia on niin, että paikka, mihin aiomme sinut lähettää, on jäänyt ilman historian opettajaa. Uutta miestä ei ole helppo saada, virallisen hyväksynnän saaminen ja ehdokkaiden tarkastaminen vie vähintään kaksi kuukautta. ja kurssin loppuun on jäljellä vain viisi kuukautta. sinut on jo tutkittu ja voit aloittaa heti. Lähetämme sinut KUVS:n, Frunze-akatemian, johtajan luokse. Samana päivänä minun piti mennä Kropotkin-kadun vanhaan rakennukseen, joka oli KUVS: n päämaja.

Pienessä, epämukavassa huoneessa minut otti vastaan tyytyväinen hyvin ruokittu univormupukuinen mies, kauluksessaan yksi neliö, tarkoittaen, että hänellä oli kenraalimajurin sotilasarvo. Siihen aikaan ei Neuvostoliitossa enää ollut eri asteisia kenraaleita kuten lännessä. Käytäntöön palattiin vasta v.194o kun hallitus päätti ottaa uudelleen käytäntöön, minkä 1917-vallankumous oli lopettanut.

Heti alkuun on tehtävä selväksi, ettemme ota kantaa armeijassa tapahtuneisiin organisaatiomuutoksiin, kuten arvoasteikot, instituutiot ja määräykset. Kaikkien näiden nopeiden muutosten seuraaminen ei ole helppoa, sillä ne kiinnostavat vain vähän ja tapahtuivat useimmiten ei välttämättömyydestä, vaan seurauksena Neuvostoliiton hallitukselle ominaisesta taipumuksesta uudelleenjärjestelyihin mihin tahansa hintaan. Siksi jätämme nämä uudelleenorganisoinnin häiriöt syrjään, koska ne ovat tylsiä eivätkä edistä mitään Neuvostoliiton armeijan ymmärtämisessä. Kutsun puolustusasioiden kansankomissaaria vain sotaministeriöksi. käytämme niitä joukkoja, joita tällä hetkellä (v. 1955) käytetään Neuvostoliiton armeijassa. Salainen poliisi, joka on jo vaihtanut nimeään viisi kertaa, kutsumme sen tunnetuimmalla nimellä – NKVD.

Palatkaamme kuitenkin takaisin miehen luo, jolla on neliö kauluslaatoissaan. Kenraalimajuri, kuten olemme sopineet häntä kutsuvan, oli nimeltään Zhimaitis. Tämä mies, jolla oli hienosti veistetyt älykkäät kasvot ja ystävälliset silmät, oli kohtalo määrännyt näyttämään merkittävää osaa tulevaisuudessa. Alun perin Baltian alkuperää olevana häntä ’suositeltiin’ Liettuan hallitukselle 1939 ja hänet nimitettiin Liettuan armeijan komentajaksi. Pian hänen nimittämisensä jälkeen Baltian maiden väestö alkoi tuoda esiin ’innostusta’ ja ’vaatia’ jälleenyhdistymistä Neuvostoliiton kanssa. Tämä ’vaatimus’ hyväksyttiin vuotta myöhemmin – 1940. Zhimaitis menetteli toisen maailmansodan alkaessa Liettuan, Latvian ja Viron kanssa kuten marsalkka Roszkowskin odotetaan tekevän Puolan suhteen. Kuten tiedetään, Neuvostoliiton hallitus ’suositteli’ Roszkowskia Puolan hallitukselle, ja hän on nyt Puolan armeijan komentaja. Mutta tarinani aikaan Zhimaitis ei ollut pilannut mainettaan millään, eikä hänen nimensä merkinnyt minulle mitään.

Kerroin hänelle kaiken, mitä olin sanonut sotaministeriössä olevalle isolle päälle, mutta Zhimaitis kiinnitti huomiooni yhtä vähän siihen huomiota kuin edellinen. Hän näytti minulle paikan pöytänsä ääressä ja selitti tehtävän yksityiskohtaisesti. Tärkein vaatimus ei hänen mielestään ollut opetuskykyjen omistaminen, vaan kyky käsitellä yleisöä.

– Näethän, nuori mies, olet tekemisissä vanhempien sotilaskomentajien kanssa, hän ilmoitti minulle. KUVS:in aseman selventämiseksi on minun kerrottava, että se on eräänlainen hautomo kenraaleille, tai yksinkertaisesti sanottuna siellä annetaan kursseja puna-armeijan ylemmän komentohenkilöstön parantamiseksi. Kyllä, sanoin ’parantamiseksi’. Ja totuuden nimissä parannuksia tarvitaan paljon, todella paljon. Tulet huomaamaan sen itse.

Kenraalihautomon pää tuijotti minua tutkivasti. Hän sytytti tupakan. Kulmiaan...