Sinisalo Enkelten verta

1. Auflage 2014
ISBN: 978-951-851-639-5
Verlag: Kustannusosakeyhtiö Teos
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 229 Seiten

Albert Einsteinin väitetään sanoneen, että mikäli mehiläiset häviäisivät maailmasta, ihmislajilla olisi nelisen vuotta elinaikaa jäljellä.On 2010-luvun jälkipuolisko. Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen ravistelee Yhdysvaltoja. Suomessa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko Euroopan ja ehkä koko ihmiskunnan lähtölaskenta alkanut? Orvon elämällä on tähän asti ollut kaksi keskipistettä: mehiläispesät ja hänen poikansa Eero. Kun Orvon elämän perustukset romahtavat, hän joutuu huomaamaan, miten vähän hän on itse asiassa tiennyt pojastaan, tämän salaisesta elämästä internetissä ja sen ulkopuolella. Ja Eeron ja mehiläisten kohtalot linkittyvät odottamattomilla tavoilla yhteen... Orvo ottaa epätoivoisen askeleen. Jonnekin, mihin vain hän ja mehiläiset tuntevat tien. Enkelten verta on hurja tutkielma lähitulevaisuudesta, joka voi olla totta jo huomenna. Se on hyytävä kannanotto aikamme suuresta eettisestä kysymyksestä: miten suhtautua luontoon ja eläimiin. Samalla se on maaginen sukellus kuoleman ja kuolemattomuuden myyttiin, ihmisen sokeuteen suurten valintojen ja väistämättömyyksien edessä. Johanna Sinisalo on iskussa.

Finlandia-palkittu suomikumman mestari Johanna Sinisalo (s. 1958) on kansainvälisesti menestyneimpiä ja omaperäisimpiä kirjailijoitamme. Hänen töitään on käännetty pian 20 kielelle. Sinisalo on julkaissut kymmenittäin novelleja eri antologioissa ja lehdissä sekä romaanit Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2001) ja Sankarit (Tammi, 2003), novellikokoelman Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos, 2005), romaanit Lasisilmä (Teos, 2006), Linnunaivot (Teos, 2008) ja Enkelten verta (Teos, 2011), kiehtovan lastenkirjan Möbiuksen maa (Teos, 2010), huikeita vaellustarinoita sisältävän kokoelman Salattuja voimia (Teos, 2012) sekä romaanin Auringon ydin (Teos, 2013). Proosan lisäksi hän on kirjoittanut käsikirjoituksia elokuvaan, televisiolle sekä sarjakuviin.

Autoren/Hrsg.

Sinisalo, Johanna

Leseproben

0

PÄIVÄ NOLLA

Kuningatar on kuollut.

Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.

Tunnistaisin sen kuningattareksi jo pitkulaisesta alaruumiista ja selvästi työmehiläistä suuremmasta koosta, mutta lisäksi selässä on pieni väritäplä: tämän emon olen merkinnyt viime vuonna keltaisella, sen pesäänsijoitusvuoden mukaan.

Aivan liian nuori kuolemaan.

Ja miksi se on ylipäätään poistunut pesästä?

Pölläyttelen savuttimella pesään, mutta mehiläiset eivät kömmi esiin. Toki niiden pitäisikin olla raukeita, koska ovat kylläisiä ja painavia muka metsäpalolta pelastettavasta hunajasta, mutta pesän lentoaukolla ei ole lainkaan liikettä.

Sydän ottaa nyt laukka-askeleita. Lasken savuttimen kädestäni ja väännän pesätaltalla katon irti. Nostan sen maahan ja alan nostella kennokehiä pesälaatikosta yksi kerrallaan kattolevyn päälle.

Työmehiläiset ovat poissa.

Joka ikinen.

Vain muutama hiljan kuoriutunut yksilö kömpii hämmentyneen oloisena kennoston päällä, ihmetellen ylhäältä yhtäkkisesti tulvivaa valoa.

Vatsanpohjaani pusertaa tiukka nyrkki.

Ei kai. Ei kai nyt täälläkin.

Noukin kuningattaren varovasti kintaalleni. Pesällä ei olisi pitänyt olla mitään syytä uuden ja vetreämmän emon tuottamiseen. Joskus vanha kuningatar surmataan, kun yhdyskunta päättää sukupolvenvaihdoksesta. Mutta ei uusi hallinto suinkaan tarkoita sitä, että lähdetään pesästä ja jätetään se autioksi.

Parveilu? Ei. Olisin varmasti huomannut, jos yhdyskunnassa olisi tuntunut olevan liikaa yksilöitä tai emokennoihin olisi ilmestynyt toukkia. Ja vaikka vanha emo olisikin lähtenyt saattokuntineen maanpakoon uuden kuningattaren tieltä, pesässä olisi jotakuinkin entinen meininki, alkuun vähän niukemmalla ja nuoremmalla porukalla tosin. Vuodenaikakin on parveilulle epätyypillinen, se on alku- ja keskikesän hommia se.

Katson silti tarkkaan lähiympäristön puita, koska en mitenkään halua että tämä on sitä mitä pelkään. Vaikka kuinka toivon, missään oksassa tai latvuksessa ei näy epämääräistä, reunoiltaan kuhisevaa tummaa möhkälettä.

Mutta jonnekin ne vain ovat lähteneet. Kadonneet kuin ilmaan. Olemattomuuteen.

Kuningatar makaa kintaan peittämällä kädelläni kevyenä kuin tomuhiukkanen, mutta tuntuu niin raskaalta, että ranteeni vavahtaa. Vedän henkeä, otan taskustani emoklipsin ja laitan emon siihen. Pudotan klipsin haalarin taskuun; minun on ehkä lähetettävä emo tutkittavaksi.

En tahdo enkä uskalla mennä katsomaan muita pesiä. En nyt.

Katson huomenna.

Minun on joka tapauksessa purettava tästä pesästä loputkin kakut ja lingottava. Mitä sitten onkaan tapahtunut, hunaja kannattaa ottaa talteen.

Aurinko on matalalla niityn horisontissa, kohta se on vain oranssi hehku kuusten risareunaisen seinämän takana.

Kotona napautan konsolin päälle kaukosäätimestä. En ole halunnut niitä uusia puolen seinän kokoisia, ääniaktivoitavia; ikkunaa pienempi ruutu tuvan seinässä pirtinpöydän päässä riittää. Ennen tuolla paikalla oli ryijy. Ari osti tuonkin konsolin minulle väen väkisin, joululahjaksi muka, aikuiselle ja hyvävaraiselle ihmiselle, niin kuin hemmotellulle lapselle: paketista on löydyttävä jotakin uusmuotista, kallista ja turhaa, jotta jälkeläinen olisi tyytyväinen. Ei kai sitä torjuakaan voinut, vaikka konsoli näytti kahden pienen huoneen torpassa jotenkin ylimitoitetulta. Nyt, kun silmä on siihen vihdoin tottunut, pitäisi muka jo olla uusi. Eero tekee konsolistani lempeää pilkkaa, nimittää sitä Ladaksi ja lähettää minulle linkkejä uusista täysinteraktiivisista ja teräväpiirtoisista, datasiirtonopeudeltaan ylivoimaisista malleista. Aivan kuin uutiset, sähköposti, pankkiasiat ja kaksi kertaa viikossa tekemäni päivittäistavarakaupan tilaus (tai satunnainen arkistoelokuva) tarvitsisivat niin järeää tekniikkaa. Niin no, lueskelenhan minä konsolin kautta myös Eeron blogia silloin tällöin, se on vähän kuin poikansa kanssa juttelisi tätä silti turhia häiritsemättä.

Ja paraskin puhumaan, poika joka ei itse ottaisi seinäkonsolia vaikka ilmaiseksi saisi. Mobardi kulkee rintataskussa, työt tehdään oikeilla koneilla ja erikoisohjelmilla eikä millään viihdepäätteillä. Silloinkaan, kun hän on käymässä täällä, hän ei edes vilkaise konsoliani, vaan istuu mieluummin pirtin nurkassa mobbis kädessä, pyörii verkossa, katsoo televisio-ohjelmat ja elokuvatkin siitä kuin lukisi taskukirjaa.

Miten ollakaan, ensimmäinen viesti listassa on Eerolta. Silkka rutiini-ilmoitus elossa olosta, jokunen hajanainen kuuluminen, mutta aina nämä jaksavat lämmittää. Uutisetkin: Eero on nyt laskuttanut pitkin kesää nakertelemansa alihankintakeikan, palautejärjestelmän sähköpolkupyöräyhtiön nettisivuille. Kämpän vuokrat on turvattu taas moneksi kuukaudeksi.

Olen yhtä aikaa ylpeä ja nolo. Suostuin Eeron muuttamiseen ”kokeeksi” Tampereelle sillä ehdolla, että kouluarvosanat eivät laske ja että hän kustantaa itse asumisensa. Ajattelin, että seitsemäntoistavuotias poika tulee harvinaisen ripeästi maitojunalla takaisin isäpapan suojiin, vaikka se tarkoittaisikin tunnin koulumatkaa suuntaansa. Mutta ei, Eero sekä nosti arvosanojaan – ensi kevään ylioppilaskirjoitusten kannalta näyttää pelottavan hyvältä – että onnistui saamaan töitä. Ensin hän tiskasi ja siivosi puolitutun omistamassa kasvisravintolassa, mutta nyttemmin hänen kontaktinsa ja ilmeinen osaamisensa verkon maailmassa ovat alkaneet tuottaa toimeksiantoja. Laitan Eerolle lyhyen kuittauksen. En voi estää itseäni muistuttamasta että koulu alkaa pikapuoliin ja sen on sitten mentävä kaiken edelle.

Toisessa viestissä kuriirifirma ilmoittaa, että mehiläishoitotarvikeliikkeestä tilaamani uusi suojapuku on saapunut ja se on noudettavissa kylän asiointipisteestä. Ennen sitä kutsuttiin postitoimistoksi. Olisihan firma tuonut lisämaksusta paketin kuriirilla ovelle asti, mutta ei noutamisesta ole minulle mitään erityistä vaivaa. Onpahan jotain asiaa välillä muuallekin kuin työpaikalle, ja näin ollen suorastaan poikkeuksellinen mahdollisuus kohdata ihmisiä aivan normaalien arkiasioiden äärellä.

Yhteensattumassa, siinä, että uusi haalari saapui juuri tänään, on pikipaksua ja kivenkylmää ironiaa: paljonpa minulla on siitä iloa, jos –

Hys hys. Olihan se pakko tilata, aivan pakko. Vanha haalari alkoi olla jo pesuista huolimatta niin meden kyllästämä, että mehiläisten aistimissa minä ja savutin olisimme kohta olleet liikkuva, kahdeksankymmenkiloinen hunajamöykky, joka pitäisi saada pikaisesti turvaan uhkaavalta metsäpalolta.

Napautus konsolin säätimestä nostaa uutiset päälle. Pohjois-Amerikka on uutisten kärki, niin kuin on ollut jo pari kuukautta. Tilanne, joka on ollut jo kauan kriittinen, on jälleen kerran ylittänyt pessimistisimmätkin ennusteet.

Jo toistakymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen mehiläisyhdyskuntien romahtamishäiriöaalto tuli, luin sitä koskevia raportteja suuremman huolen vallassa kuin olin kokenut 1960-luvulla kylmän sodan aikana. Silloin pikkupoika valvoi yöllä sängyssään ja odotti ydinsodan alkua. Nyt kuuntelen jälleen tuomiopäivän kellon tikitystä.

Mainitsin pesäkadosta satunnaiselle tuttavalle tuolloin vuonna 2006. Otin asian puheeksi lähinnä keventääkseni omaa ahdistunutta mieltäni.

Tuttava totesi, että onhan se ihan kamalaa, mutta eiköhän hän pystyisi jotenkuten elämään ilman hunajaa.

Hunajaa.

Ruokamellakat jatkuvat joka puolella Yhdysvaltoja ja ovat levinneet nyt myös Kanadaan. Hallitus on rajannut taas kerran tiettyjen elintarvikkeiden jakelua, ja kouluihin on alettu joissakin osavaltioissa – lähinnä niissä, joissa ei ole omavaraista perunan tuotantoa – jakaa maissipuuro- ja pasta-annosten kanssa nautittavaksi ”vitamiiniketsuppia”, koska puutostauteja on alkanut esiintyä. Tosin se ole lähelläkään oikeaa ketsuppia, koska tomaattejakaan ei juuri ole.

Ruoan hinta on nelinkertaistunut lyhyessä ajassa. Vielä vähän aikaa sitten amerikkalainen keskiluokka selvisi hädin tuskin asuntolainoistaan, bensalaskuistaan, terveydenhoidostaan ja lastensa koulutuksesta. Nyt heillä ei ole enää varaa ruokaan.

Maailman entisen johtavan viljanviejän sato menee oman kansan suuhun, ja kauppatase on sukeltanut tyrmistyttävästi. Kansainvälisestä luottokelpoisuudesta ei ole jäljellä kuin rippeet. Ruoan hinnan noustessa inflaatio laukkaa. EU:n pankit ja Kansainväinen valuuttarahasto koettavat yhteisin ponnistuksin luoda edes jonkinlaisia puskureita, jotta Yhdysvaltojen kriisi ei kokonaan romahduttaisi hurjassa kuohunnassa olevaa maailmantaloutta. Dollarin kurssia tekohengitetään, kun odotetaan ”tilanteen normalisoitumista”.

Kalifornian täysromahdus on vasta kakkosuutinen, koska se on vanhan kertausta. Mutta siellä tilanne on pahin.

Pakolaisjoukot tungeksivat Oregonin, Arizonan ja Nevadan lisäksi myös Meksikoon. Meksikon rajan eteläpuolella...