Hämäläinen Allin aika

1. Auflage 2023
ISBN: 978-952-80-3441-4
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, Band 3, 286 Seiten

Reihe: Rannan Sukutrilogia

Seppo Hämäläinen on syntynyt 1949 Laihialla ja asuu nykyisin pääkaupunkiseudulla. Kirja on itsenäinen osa sukutrilogiasta. Ensimmäinen osa Matti - Huutolaispojan tarina julkaistiin 2018. Toinen osa Fredrik - Elämä on taistelua, julkaistiin 2020 ja viimeisin osa trilogiasta on nimeltään Allin aika. Kirja kuvaa Allin elämää Laihialla vuodesta 1932 vuoteen 1972. Alli on Matti Fredrik Rannan ja Eliisa Rannan tytär. Isä kuolee yllättäen vain 48-vuoden iässä 1932, kun Alli on täyttänyt vastikään kaksitoista vuotta. Leskivaimo Eliisalle jää vastuu seitsemän lapsen elättämisestä. Nuorin lapsista on vain runsaan kahden ikäinen, eikä vanhinkaan ole kuin 23-vuotta täyttänyt. Vapaussodan jäljet, niin kuin sitä Pohjanmaalla nimitettiin, näkyvät vielä ihmisten puheissa ja suhtautumisessa toisiin ihmisiin. Toivo paremmasta tulevaisuudesta loppuu, kun Neuvostoliitto päättää hyökätä Suomeen. Perheen pojat joutuvat muitten nuorten miesten tavoin rintamalle. Sota loppuu aikanaan ja Karjalasta tulee evakkoja, jotka puhuvat kummallista kieltä. Alli löytää miehen, mutta suhde osoittautuu pettymykseksi. Elämä kuitenkin jatkuu ja Alli tapaa aikanaan uuden miehen, joka on niitä luovutetun alueen siirtolaisia. Mennään naimisiin, rakennetaan oma talo, hankitaan lapsia tai niitä tulee. Niin kuin elämässä yleensä tapahtuu. Asiat menevät parempaan suuntaan, vaikka elämä ei aina ole kovin helppoa. Allin elämään tulee vastoinkäymisiä ja ne vaikuttavat hänen mieleensä. Tuon ajan ihmiset halusivat parempaa elämää, ennen kaikkea lapsilleen. Kirja kertoo Allin tarinan.

Olen syntynyt Laihialla, nuukuuden pitäjässä, Etelä-Pohjanmaalla. Isäni oli karjalainen ja äitini pohjalainen. Isäni rakensi tyypillisen sodanjälkeisen rintamamiestalon perheelleen Laihian omakotialueelle. Siinä ehdin asua kaksikymmentä vuotta. Ympäristössä asui samanlaisia perheitä, samanlaisissa taloissa. Ihmiset olivat kuitenkin erilaisia. Koulun ja myöhemmin kunnan kirjasto tulivat tutuiksi lukemisharrastuksen myötä. Opiskelujen jälkeen oli edessä muutto etelään työn perään. Kirjailijaa ei minusta tullut, silti vähittäiskaupan johtotehtävät edellyttivät erilaisen kirjallisen ilmaisun oppimista. Jonkun kerran aloittelin novellien kirjoittamisista mutta ne eivät päässeet edes pöytälaatikkoon. Kirjoittamisen tarvetta purin paikallislehden kolumneissa. Vasta eläköidyttyäni sain ajatuksen kirjoittaa romaanin. Aiheen sain luettuani edesmenneen enoni lehtijutun hänen isoisästään, koulumestari Matti Rannasta. Heti alussa päätin, että kirjasta pitää tulla fiktio. Siihen meni runsas kaksivuotta ja paljon käyntejä Kansalliskirjastossa tutkimassa historiallisia tapahtumia ja taustoja. Se opetti itsellekin paljon lisää Suomen lähihistoriasta. Elin vahvasti Matin tarinaa ja elämää 1900-luvun vaihteen melkeissä. Romaanin saaminen valmiiksi oli hieno tunne. Kokemus on ollut kaiken vaivan arvoinen!

Autoren/Hrsg.

Hämäläinen, Seppo

Leseproben

1. Luku 1932 – Herää, isä on kuollu. Se kuoli yöllä! Nouse ylös, sun pitää tulla kattomahan poikia. Äitee menee hoitamaan asioita. Nouses ny. Alli yritti ymmärtää mitä Toimi hänelle sanoi. Ei hän oikein tajunnut mitä se puhui. Kuka oli kuollut? Isäkö? Eihän se voinut olla kuollut. Oli isä ollut huonossa kunnossa jo jonkun aikaa. Maannut sängyssä ja köhinyt pitkin yötä. Oli hän sen kuullut, mutta ei siihen köhään luulisi kenenkään kuolevan. Sitä oli tähän aikaan vuodesta yhdellä ja toisella. Toimi kääntyi ympäri ja veti oven perässään kiinni. Alli nousi ylös lämpimästä vuoteesta. Hänen vaatteensa olivat sängynpäädyssä, minne ne oli illalla viikannut. Eliisa-äiti kuului sanovan Toimille, että hän menisi kertomaan mommalle asiasta. Kylmä tunki nopeasti sisuksiin, kun hän puki vaatteita päälleen. Lattiat olivat kylmät ja hän veti paksut villasukat jalkoihinsa. Alli kuuli, kuinka ovi kävi ennen kuin ehti tulla tupaan. Pöydän ympärillä istuivat jo Lempi ja Sisko, hänen vanhemmat sisarensa. Pikkuveljet nähtävästi nukkuivat vielä, koska niitä ei näkynyt tuvassa. Hän katsoi kysyvästi siskojaan ja odotti niiden sanovat jotain. Kumpikaan ei puhunut mitään. Lempi nousi ylös ja veti hänet syliinsä. Silitti hänen päätään ja sanoi isän makaavan kuolleena kamarissa. Sisko istui tuolissaan ja katseli ulos ikkunasta. Näki, että se oli itkenyt. Se ei puhunut mitään, vaikka se yleensä oli aina äänessä. Ei hän voinut ymmärtää, että isä oli kuollut. Oli sillä ollut kuumetta, ja se oli maannut jo viikon verran sängyssä. Hän oli huomannut, kuinka äiti oli huolissaan isän voinnista. Ei se ollut heille lapsille sanonut mikä isää vaivaa. Eikä heille muutenkaan puhuttu mistään ikävistä asioista. Isä ja äiti olivat Allin mielestä vielä siinä iässä, ettei osannut tai tarvinnut pelätä niiden sairastumista tai kuolemaa. Naapurissa asuva Liisa-momma oli jo niin vanha, että se voisi kuolla, mutta ei oma isä tai äiti. Ei sitä voinut ymmärtää. Alli halusi mennä katsomaan isää. Hän halusi nähdä oliko isä oikeasti kuollut. Miltä se näytti, kun oli kuollut. Ei hän osannut ajatella, että se olisi pelottavaa tai vastenmielistä. Toimi yritti estellä häntä, mutta kun se huomasi, ettei hän anna periksi, niin se myöntyi. Sanoi hänelle, että käy äkkiä sitten, ennen kuin äiti tulee takaisin sisälle. Se ei halunnut äidin huomaavan asiaa. Äiti varmaan luuli, että pelästyisin kuollutta. Alli avasi hitaasti kamarin oven, ikkunaverhot olivat kiinni ja huoneessa oli hämärää, vaikka aamu oli valjennut. Isän hahmo näkyi epämääräisenä kelmeässä valossa sängyllä. Harmaa peite oli vedetty kaulaan asti ja kädet oli nostettu peitteen päälle. Alli asteli lähemmäksi. Silmät oli laitettu kiinni ja leuan alta pään yli kulki sellainen valkoinen kapea kangassuikale. Isän kasvot olivat harmaat, sellaisen väriset kuin auringon polttama ja sateen piiskaama seinä. Isä oli monta vuotta ollut vanhan näköinen, vaikkei se ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt. Sillä oli voimakkaat juonteet otsalla ja poskipäissä risteili ohuita punaisia viivoja ristiin rastiin. Tukka ja viikset olivat harmaat ja tukka oli harventunut ohimoilta. Jotenkin näytti siltä, että isän kasvot olivat rauhalliset, niin kuin se vain nukkuisi. Kyllä hän sen ymmärsi, ettei isä nukkunut, kuollut se oli. Hän oli katkera isälle, kun se meni kuolemaan. Ei sen olisi pitänyt vielä kuolla. Heitä oli seitsemän lasta, jotka jäivät ilman isää. Hän oli isän tyttö. Oli aina ollut. Hän muisti, että isä oli pitänyt pienenä häntä sylissä. Hänellä oli tapana herätä varhain ja kömpiä isän syliin, jos se ei ollut ehtinyt lähteä töihin. Isä istui aamuisin keinutuolissa ja sen syli oli lämmin. Se keinutti häntä siinä tuolissa ja kyseli, oliko hän nähnyt unia. Hän muisti isän tuoksun. Se haisi tärpätille. Isä puhdisti sillä maalitahroja käsistään ja joskus kasvoistakin. Tärpätin tuoksu oli jotenkin imeytynyt sen ihoon. Ei hän nyt sitä tuntenut, kun se makasi sängyllä. Hän toivoi, että isällä olisi hyvä olla. Toimi tuli ovelle ja sanoi, että tulisit jo pois. Alli seisoi siinä sängyn vieressä ja ajatteli, että pian isä haettaisiin pois. Isä oli poistunut elämästä, hänen ja heidän perheensä elämästä. Isä jäisi elämään vain muistoissa. Momma oli sanonut, että vanhurskaat pääsevät taivaaseen ja katsovat sieltä meitä. Ei hän sitä ymmärtänyt. Olisiko isä sellainen vanhurskas. Oli heille puhuttu joskus koulun uskontotunnilla taivasten valtakunnasta ja helvetistä. Helvettiin joutuivat kuulemma kaikki syntiä tekevät ja jotka eivät uskoneet Jumalaan. Ei hän ollut varma, oliko isä uskonut Jumalaan. Ei se ainakaan kirkossa käynyt muulloin kuin hautajaisissa. Eliisa-äiti ja momma kyllä kävivät ja puhuivat Jumalasta ja Jeesuksesta ja synneistä. Momma luki nykyisin usein raamattua ja se oli auki melkein aina keittiön pöydällä. Isä oli momman ja sen edesmenneen miehen, Matin, ainut lapsi. Momman aviomies, Matti, oli kuollut jo melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Se oli ollut rovastin ajomies ja oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja päässyt sitten kiertokoulun opettajaksi ja opettanut monet vuodet kunnan penskoja. Sen kuva oli momman seinällä. Isoisä oli hänestä pelottavan näköinen. Siinä kuvassa sillä oli melkein mustat hiukset ja silmät olivat sellaiset pistävät ja syvällä päässä. Korvat olivat ulkonevat ja poskipäät koholla. Isoisä oli siinä kuvassa aika lihava, vähän jopa pelottavan oloinen. Momma sanoi toivoneensa, että isästä olisi tullut opettaja. Maalari siitä tuli, ei opettaja. Alli meni lämmittelemään hellan viereen. Ulkona oli kova pakkanen, ikkunoista hohkasi kylmää ja mökissä oli kovin viileää, vaikka hellassa pidettiin melkein koko ajan pientä tulta. Hetken lämmiteltyään hän meni istumaan keittiön pöydän ääreen ja katseli ikkunasta ulos. Ikkunoitten välissä oli jäkälää, äiti oli sanonut, että ne pitivät ikkunat kirkkaina. Nyt ne olivat alhaalta jäässä. Hänestä oli mukava painaa sormi jäähän ja odottaa, kun lämpö alkoi sulattaa sitä tai tökkiä veitsellä jäätä irti ikkunasta. Äiti ei tykännyt siitä, mutta nyt se ei ollut kieltämässä häntä. Alli kävi laittamassa pari klapia hellan uuniin ja jäi odottamaan äitiä. Nuoremmat pojat olivat heränneet. Paavo kinusi tulla syliin. Se oli perheen nuorin lapsi, ei vielä kolmea vuotta täyttänyt. Ei sille varmaan kannattaisi puhua mitään isän kuolemasta. Ei se sitä ymmärtäisi. Missä vaiheessa se huomaisi, ettei isä nouse sängystä. Ei ota enää syliin, ei komenna, ei kiitä, ei ole enää heidän kanssaan. Paavo muistutti Allin mielestä isää. Sillä oli isän silmät, sellaiset siniharmaat ja terävät. Nyt jo näki, että sille tulisi samanlainen kookas nenä, niin kuin isällä oli. Paavo oli pienestä pitäen ollut vilkas ja rohkea poika, joka kokeili kaikkea mahdollista. Se uskalsi kavuta torpan takana olevalle isolle kivelle, vaikka sitä oli kielletty moneen kertaa. Polvet sillä oli aina ruvella, kun se kesällä könysi polvihousuissa pihalla. Äiti pisti hänet usein Paavon ja Jukan lapsenvahdiksi. Jukka oli eri maata kuin veljensä, rauhallisempi ja harkitsevampi. Kyllä sekin kiivastui, kun sitä kiusasi. Ikäeroa pojilla oli vajaa neljä vuotta. Jukka täyttäisi kesällä seitsemän...