Hämäläinen Matti

Huutolaispojan tarina
1. Auflage 2018
ISBN: 978-952-80-1215-3
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 276 Seiten

Romaani on kertomus siitä, kuinka äitipuoli halusi edellisen vaimon lapsesta eroon ja poika päätyi huutolaiseksi. Matti poika oli vain kuusivuotias, kun hän joutui eroon isästään ja kodistaan, kasvoi vieraiden ihmisten kanssa ja tunsi itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Halu oppia vei hänet salaa kasvattiperheeltään kappalaisen oppiin. Kuka olisi voinut uskoa, että tuosta heiveröisestä pojasta sukeutui arvostettu opettaja ja kansanvalistaja. Kirjan tapahtumien aikana yhteiskunnallinen murros teki tuloaan ja Venäjän hallituksen ja suuriruhtinaan päätökset näkyivät ihmisten elämässä. Enemmän näkyivät kuitenkin arjen surut ja ilot. Suuret nälkävuodet tappoivat joukoittain ihmisiä, Amerikkaan lähdettiin etsimään onnea ja salaa toivottiin parempaa arkea.

Olen syntynyt Laihialla, nuukuuden pitäjässä, Etelä-Pohjanmaalla. Isäni oli karjalainen ja äitini pohjalainen. Isäni rakensi tyypillisen sodanjälkeisen rintamamiestalon perheelleen Laihian omakotialueelle. Siinä ehdin asua kaksikymmentä vuotta. Ympäristössä asui samanlaisia perheitä, samanlaisissa taloissa. Ihmiset olivat kuitenkin erilaisia. Koulun ja myöhemmin kunnan kirjasto tulivat tutuiksi lukemisharrastuksen myötä. Opiskelujen jälkeen oli edessä muutto etelään työn perään. Kirjailijaa ei minusta tullut, silti vähittäiskaupan johtotehtävät edellyttivät erilaisen kirjallisen ilmaisun oppimista. Jonkun kerran aloittelin novellien kirjoittamisista mutta ne eivät päässeet edes pöytälaatikkoon. Kirjoittamisen tarvetta purin paikallislehden kolumneissa. Vasta eläköidyttyäni sain ajatuksen kirjoittaa romaanin. Aiheen sain luettuani edesmenneen enoni lehtijutun hänen isoisästään, koulumestari Matti Rannasta. Heti alussa päätin, että kirjasta pitää tulla fiktio. Siihen meni runsas kaksivuotta ja paljon käyntejä Kansalliskirjastossa tutkimassa historiallisia tapahtumia ja taustoja. Se opetti itsellekin paljon lisää Suomen lähihistoriasta. Elin vahvasti Matin tarinaa ja elämää 1900-luvun vaihteen melkeissä. Romaanin saaminen valmiiksi oli hieno tunne. Kokemus on ollut kaiken vaivan arvoinen!

Autoren/Hrsg.

Hämäläinen, Seppo

Leseproben

1846
2. luku
Saattoväkeä oli kertynyt alun toistakymmentä. Enemmän kuin Antti Matinpoika Strand oli arvellut. Vaimon kuolema oli tullut aivan liian varhain, vasta neljäkymmentä ehtinyt täyttää. Ja miten hän yksin osaisi hoitaa viisivuotiasta. Matti-poika oli ikäisekseen kyllä hyvin toimelias ja oppivainen. Mutta ei se oikein riitä. Ei miehen kuulu olla isä ja äiti yhtä aikaa. Antti muisteli, kuinka he olivat Matin syntymän jälkeen olleet huolissaan kuinka poika kasvaisi ja kehittyisi. Pysyisikö hengissä. Niin monet vastasyntyneet eivät jaksaneet edes vuotta. Matin pelättiin ensin syntyvän liian aikaisin. Niin ei kuitenkaan onneksi käynyt. Mutta synnytys oli vaikea ja jälkeenpäin Antti kuuli kuinka Liisa keskusteli lapsenpäästäjän kanssa asiasta. Puhuivat jotain sellaista, että voi olla vaikeata saada lapsia jatkossa. Ei Liisa siitä mitään hänelle maininnut. Matti oli jo kolmen vanha, kun ensimmäisen kerran he puhuivat aiheesta. Tai oikeammin puheen aloitti Liisan äiti, sanoi mukulia mahtuvan enemmänkin tähän maailmaan, muttei tähän torppaan. Antoi ymmärtää, että olisi aika ajatella laajennusta, jos niitä lapsia tulee lisää. Ei niitä kuitenkaan tullut. Oli jotain vikaa tullut Liisalle, ettei lapsia enää voinut kuulemma tulla. Ei se siitä osannut itsekkään enempää sanoa. Totesi vain, että niin siitä on säädetty. Ei siitä jatkossa enää puhuttu. Se oli arka paikka molemmille. Lisää lapsia he olisivat kyllä halunneet. Trangin Antin, niin kuin kyläläiset häntä kutsuivat, mietteet jäivät haudan äärellä sikseen. Kirkkomaahan oli ollut helppo kaivaa hauta, kun maa oli sula. Jos talvella sattuu kuolemaan, niin päivän saa puurtaa kaivantoa auki. Nyt Antti sai suntion avustuksella kaivettua parissa tunnissa riittävän syvän kuopan. Sinne laskettiin Liisa Mikintytär Strand os. Brink. Liisa oli äitinsä puolelta suomenruotsalaisia. Jagobsdotter kuuluu olleen sukuaan. Mistä lie tullut sitä ei Antti tiennyt. Hyvä vaimo Liisa oli ollut. Nyt pienempi lapsiluku tuntui siunaukselta. Lyhyeksi jäi yhteinen elo. Tavallinen tautihan se oli, mihin vaimo kuoli. Mistä sitä köyhälle kansalle erikoisempia tauteja löytyisikään. Keuhkotauti tai lungsjuk se kuulemma kirjoitettiin syntyneitten ja kuolleitten kirjaan. Talvella Liisa oli alkanut kuumeilla ja köhiä. Pitkään sitä kesti ja aina vain heikommaksi kävi vointi. Viimeisen kuukauden aikana Liisa ei päässyt edes sängystä ylös. Mistä sitä tietysti tietää, olisiko siitä enää kunnon ihmistä edes tullut. Ehkä parempi näin! Tilaisuus kirkossa oli lyhyt ja koruton. Antti oli ihaillut kirkon komeita piilukirveellä veistettyjä seiniä monta kertaa ollessaan kirkonmenoissa Liisan kanssa. Hirret oli saatu lahjoituksena seurakuntalaisilta, ja paikkakunnan miehet olivat veistäneet. Joku Höckertti kuulemma Vaasasta oli ollut urakkaa johtamassa. Kauppaneuvokseksi sitä tituleerattiin loppuaikoina. Eikä ne hirretkään olleet lahjoituksia. Rahat hirsien ostoon saatiin talollisilta. Annettiin ymmärtää, että 50 riikintaaleria manttaalilta oli sopiva määrä, millä hirsiä sopi toimittaa. Rahaakin otettiin vastaan, jos ei kaadettavia tukkipuita ollut. Siinä se Herran huone seisoi komeana kirkonmäellä seurakuntalaisten ilona. Nyt Antin ajatukset vaeltavat siellä täällä, kuin eksyneet lampaat. Kirkon komeus jää tänään huomaamatta. Pappi oli tullut haudalle mukaan ja alkoi laulattaa virttä. Antti tunsi vapisevansa, eikä se johtunut säästä. Häntä pelotti yksinolo ja häntä odottava elämä. Liisan kanssa oli ollut helppoa. Riitti, kun hommasi leivän pöytään. Vaimo huolehti Matti-pojan kasvattamisesta. Hänen ei siihen tarvinnut puuttua. Liisa oli opettanut pojan rukoilemaan joka päivä iltarukouksen. Ruokarukouksesta ei Antti erityisesti välittänyt, mutta ei sitä halunnut kieltääkään. Oppihan pikku-Mattikin samalla pöytätapoja. Ei sillä, että kaikissa perheissä ruokarukous olisi ollut tapana eikä hän ollut siitäkään varma auttoiko se kaikkien pöytätapoihin. Enempi se taisi olla sellainen tapa. Virret oli veisattu, oli aika. Antti kääntyi katsomaan haudan toisella puolella olevaa Alanyystin isäntää ja kahta muuta saattoväkeen kuuluvaa, jotka nyökkäsivät ja tarttuivat arkun sivuilla kulkevaan köyteen. Se oli paksua ja kuluneen näköistä. Ei ollut ensimmäinen arkku, jota näillä köysillä hautaan laskettiin. Arkku oli kevyt. Liisa ei kuollessaan paljon painanut. Viimeiset kuukaudet olivat vieneet jo ennestään vähistä kiloista painoa pois. Kevyt on ihmisen viimeinen matka. Kun arkku oli saatu kuopan pohjalle, Antti tarttui lapioon ja heitti vähän vihoissaan vieressä olevasta kasasta multaa arkun päälle. Maasta sinä olet tullut ja... Hauta oli täytetty. Pieniä hikihelmiä oli ilmestynyt Antin otsalle. Hän ojensi selkänsä ja ilmoitti kuuluvalla äänellä, että muistotilaisuus on Kupparlassa Antin kotona. Saattoväki nyökkäsi vaiteliaina ja kääntyi sitten kohti hautausmaan porttia. Portin ulkopuolella oli puomi, johon hevoset oli sidottu. Ne höristelivät korviaan, kun näkevät isäntien tulevan. Matka kirkolta kylään, ja Antin kotitalolle, ei ollut pitkä. Ehkä vajaat kolme kilometriä. Joku hautajaisvieraista asui Allisilla, jonne oli kirkolta matkaa jo kymmenen kilometriä. Sieltä ei viitsi pyhävaatteissa marssia kirkolle ilman erityistä syytä. Hautajaiset toki olivat sellaiset. Jotenkin helpotti, kun raskain vaihe hautajaisissa oli ohi. Kirkolta lähdettäessä ylitettiin Laihian joki, joka tähän aikaan vuodesta oli vielä tulvien jäljiltä runsasvetinen. Joka kevät ne tulevat yhtä varmasti, kuin samaan aikaan tulevat leivoset. Jykevä kivisilta oli kestänyt jokavuotiset tulvat. Kyläänpäässä olevaa puista riippusiltaa oli korjattava joka vuosi tulvien jäljiltä. Se oli kyläläisten itsensä tekemä. Rahaa isoon kivisiltaan ei kunnalta riittänyt. Lyhensihän silta matkaa monelta isännältä, joilla oli peltoja molemmin puolin jokea. Siksi intoa sillan kunnossapitoon riitti. Kirkolta kohti Kupparlaa lähdettäessä oli kivisillan pielessä seppä Sillanpään paja. Siellä Anttikin kävi hevosensa kengittämässä. Paja oli Antin pojan, Matin mielestä hieman pelottava paikka. Ei seppä pelottava mies ollut. Ehkä joskus ärähteli turhille kysymyksille. Hehkuvat hiilet ahjossa oli ainoa valonlähde, kun astui päivänvalosta pimeään pajaan. Sepän kasvot olivat aina nokiset ja silmät vilkkuvat valkoisina mustassa naamassa. Ikkunat olivat vuosien varrella mustuneet melkein umpeen savusta ja noesta. Seppä oli niitä harvoja vanhempia kyläläisiä, jotka osasivat lukea. Kyllä kunnan virkamiehet ja muut sivistyneet tietysti osasivat lukea ja kirjoittaa ja monet parilla kielelläkin. Niitä ei kuitenkaan kovin runsaasti tähän pitäjään ollut siunaantunut. Ei seppä Sillanpääkään ollut mitään kouluja käynyt, olipa vain jostain hankkinut sellaisen taidon. Pajassa Anttikin oli monta kertaa istunut muuten vain. Kunhan puhuttiin kaiken maailman asioista. Ihmeteltiin maailman menoa. Siellä seppä varmaan nytkin oli, oli pyhä tai arki, sieltä sen varmimmin tapasi. Ei se hautajaisiin osallistunut. Tykkäsi olla omissa oloissaan. Eikä se niin läheinenkään ollut, että sen takia olisi pitänyt paikalla olla. Hevoskyydillä matka taittui nopeasti, ja pian käännyttiin Antin torpalle. Siinä se seisoi harmaana, yksi nurkista hieman toisia alempana, melkein puuttomalla tontilla mäen kupeessa. Talon vierellä kulki kiviaita, jonka takana oli kymmenittäin lampaita. Elikot kuuluivat Parkkarin talolle. Mäki oli kivinen ja lähes ainoat puut olivat katajia. Niitä lampaatkaan eivät syöneet. Katajat saivat rauhassa kasvaa kituliaassa maassa. Jokunen pihlaja törrötti siellä täällä ja yksittäiset lampaannatatupsut nousivat muuten tasaiseksi kalutusta maasta. Mäen rinteiltä riitti syötävää lampaille muttei lehmille. Ne olivat alempana joen rannassa, missä kasvoi...