Hämäläinen Tie tähtiin

1. Auflage 2024
ISBN: 978-952-80-0993-1
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 322 Seiten

Seppo Hämäläinen on syntynyt 1949 Laihialla ja asuu nykyisin Keravalla. Hän on julkaissut aiemmin neljä kirjaa. Sukutrilogian ja liike-elämää kuvaavan kirjan nimeltä Vetelä yritys. Astetta syvemmälle taiteilijan sieluun... Juhán Maasalo, nuori ja lupaava taidemaalari, kulkee kohti tähtiä käsissään vain palava liekki, joka on hiipumassa. Hänen suuri haaveensa on luoda uudenlaisia naiskuvia, jotka eivät vain ihaile silmää, vaan koskettavat syvemmälle sieluun; paljastaa naiseuden voiman. 'Tie tähtiin" on tarina rohkeudesta, intohimosta ja taiteellisesta etsinnästä. Se on kutsu seikkailuun, joka avaa oven taiteilijan sielun syvyyksiin ja johdattaa lukijan unelmien ja luovuuden valtakuntaan.

Olen syntynyt Laihialla, nuukuuden pitäjässä, Etelä-Pohjanmaalla. Isäni oli karjalainen ja äitini pohjalainen. Isäni rakensi tyypillisen sodanjälkeisen rintamamiestalon perheelleen Laihian omakotialueelle. Siinä ehdin asua kaksikymmentä vuotta. Ympäristössä asui samanlaisia perheitä, samanlaisissa taloissa. Ihmiset olivat kuitenkin erilaisia. Koulun ja myöhemmin kunnan kirjasto tulivat tutuiksi lukemisharrastuksen myötä. Opiskelujen jälkeen oli edessä muutto etelään työn perään. Kirjailijaa ei minusta tullut, silti vähittäiskaupan johtotehtävät edellyttivät erilaisen kirjallisen ilmaisun oppimista. Jonkun kerran aloittelin novellien kirjoittamisista mutta ne eivät päässeet edes pöytälaatikkoon. Kirjoittamisen tarvetta purin paikallislehden kolumneissa. Vasta eläköidyttyäni sain ajatuksen kirjoittaa romaanin. Aiheen sain luettuani edesmenneen enoni lehtijutun hänen isoisästään, koulumestari Matti Rannasta. Heti alussa päätin, että kirjasta pitää tulla fiktio. Siihen meni runsas kaksivuotta ja paljon käyntejä Kansalliskirjastossa tutkimassa historiallisia tapahtumia ja taustoja. Se opetti itsellekin paljon lisää Suomen lähihistoriasta. Elin vahvasti Matin tarinaa ja elämää 1900-luvun vaihteen melkeissä. Romaanin saaminen valmiiksi oli hieno tunne. Kokemus on ollut kaiken vaivan arvoinen!

Autoren/Hrsg.

Hämäläinen, Seppo

Leseproben

1.
Mauno Mauno katseli Nefertitiä, joka selvästi nautti olostaan keväisessä auringonvalossa. Ikkunan raoista tunkeutunut pöly näkyi valkoiseksi maalatulla, leveällä ikkunalaudalla harmaina juovina, kun ikkunaan tiivistynyt kosteus oli piirtänyt siihen reittinsä. Nefertiti oli äidin lemmikki, siamilaisrotuinen kissa. Se oli ojentanut itsensä pitkäksi ja kellistänyt sitten vatsapuolensa kohti aurinkoa. Välillä se käänsi päätään ja vilkaisi keltaisilla silmillään saliin kokoontunutta perhettä. Totesi, ettei tapahtunut mitään sitä kiinnostavaa, käänsi päänsä takaisin auringon suuntaan ja sulki silmänsä. Äiti oli Mika Waltarin kirjoittaman Sinuhe egyptiläinen -romaanin suuri ihailija ja oli nimennyt kissan tuon kirjan innoittamana. Romaanin tarina sijoittuu faarao Akhenatenin aikakauteen. Nefertiti oli faaraon päävaimo, jonka tiedettiin tai pitäisikö sanoa uskottiin olleen kuulu kauneudestaan. Aikakausi, jolloin Akhenaten hallitsi, sijoittuu johonkin vuoteen 1300 ennen ajanlaskumme alkua. Kuka silloin oli todentamassa Nefertitin kauneutta tai tietysti faaraon kirjurit, jotka varmasti liioittelivat faaraon päävaimon kauneutta. Vähäiset taitavat olla todelliset tiedot siltä ajalta. Papyruskääröjä käytettiin tuohon aikaan kirjoituksiin, mutta tuskin niihin kirjoitettuja muistiinpanoja, joissa puhuttaisiin Nefertistä tai hänen kauneudestaan montaakaan ollut säilynyt näihin päiviin. Nefertiti-nimi tarkoittaa: kauneus on saapunut. Kissa oli kieltämättä kaunis. Sillä oli kiiltävä, vaalean kermaan ja kultaan vivahtava turkki, silmien ympärys ja leuka olivat melkein mustat. Jotenkin tuntui, että se oli lukenut Sinuhen kuvauksen Neferititistä. Maunon mielestä kissan käyttäytymisestä suorastaan huokui, että se tiesi mitä nimi tarkoittaa. Nefertitin ilmestyessä joustavin askelin huoneeseen, sen pää oli koholla ja Maunosta tuntui, että se katseli halveksivasti muita huoneessa olijoita. Aivan kuin me muut olisimme tuon kissan alamaisia, tarkoitettu palvelemaan sen pienempiäkin oikkuja ja niitä riitti. Äiti kävi hakemassa sille kauppahallista aina samalta kauppiaalta vähärasvaista naudan jauhelihaa ruuaksi. Kissa kuulemma huomasi heti, jos jauheliha oli liian rasvaista. Ei suostunut syömään sitä. Tuolin selkänojan pinnat painoivat Maunon selkää kipeästi. Hän vaihtoi asentoa, mutta hetken kuluttua kipu tuntui toisessa kohtaa. Tuolin istuinosa oli keskeltä koholla ja takapuoli valui aina toisella reunalle, kun Mauno yritti löytää parempaa asentoa. Hän oli useasti kuullut äidin puhuvan naisvierailleen, että kalusteet olivat teetetty erikseen tähän huoneeseen. Maunosta kalusto ei vain ollut ruma, vaan tuolit olivat myös epätavallisen huonot istua. Kustavilaiseksi kalustoksi hän oli kuullut niitä nimitettävän. Pöytä oli soikion mallinen ja jatkettava. Pöydän reunassa oli kullattuja kuvioita ja jalan yläosassa pyöreä klunssi. Hänet istutettiin jos väkeä oli enemmän sellaiseen kohtaan, jossa pöydän jalka oli aina tiellä. Eikä siihen saanut potkia, jäi kuulemma jäljet. Mihin hän olisi jalkansa laittanut. Mauno inhosi näitä perheen tai suvun yhteisiä ruokahetkiä. Ruokasalissa syötiin vain sunnuntaisin ja tietysti juhlapyhinä. Maunon mielestä sunnuntaipäiviä voisi olla harvemmin. Olisi vähemmän kärsimystä. Olotilaa ei parantanut pakollinen ruokarukous. Maunosta sen ääneen lausuminen oli jotenkin tekopyhää. Ei hänen vanhemmistaan kumpikaan ollut erityisen uskonnollinen. Enemmänkin sellaista näytteleviä. Äidin veli oli jossain päin Suomea papin virassa. Jotain varmasti oli tarttunut äidin puolen suvusta. Nyt oli juhlapyhä. Eilen hänen oli ollut pakko olla kotona, ei saanut mennä kavereitten luo, eikä kutsua niitä kotiin pelaamaan Afrikan tähteä. Oli pitkäperjantai. Pitkäperjantaissa oli jotain sellaista, mitä hän ei ymmärtänyt. Oli hänellä tiedossa Jeesuksen jutut. Isä oli pitänyt siitä huolen. Ei Maunolla kuitenkaan ollut tiedossa Jeesuksen sanoneen, että pitkäperjantaina pitää pysyä neljän seinän sisällä. Hän oli edellisvuoden pitkäperjantaina sanonut isälle jotain sen suuntaista Jeesuksen opeista. Isä oli napannut häntä korvasta ja vääntänyt kipeästi ja puhunut jotain hävyttömästä nulikasta. Nuorempi sisko oli hymyillyt ja näyttänyt nauttivan tilanteesta. Heillä oli sen kanssa normaalit välit eli huonot. Nyt oli jo toinen pääsiäispäivä ja tänään sai mennä ulos, muttei kavereille. Piti vain kestää ensin yhteinen ateria. Isä istui pöydän päässä ja äiti toisessa päässä. Pöydän ympärillä istui yhteensä kahdeksan henkeä. Vanhempien lisäksi hänen pari vuotta vanhempi sisarensa Reetta, runsaan vuoden nuorempi sisarensa Kyllikki, isän vanhemmat ja muffa eli äidinäiti. Muffa eli Astrid Strandvall oli pöydän ympärillä olevista ihmisistä Maunolle mieluisin tai tietysti Irenen, hänen äitinsä jälkeen. Astrid halusi, että häntä sanottiin muffaksi. Astrid oli ruotsinkielinen. Osasi se jonkin verran suomea tai ainakin silloin, kun se oli sillä päällä. Jotenkin tuntui, ettei muffa ollut halukas puhumaan suomea isän aikana. Se puhui äidin kanssa ruotsia, heidän yhteistä äidinkieltään. Äiti puhui heille lapsena aina ruotsia ja isä suomea. Jossain vaiheessa äiti lopetti ruotsin puhumisen heille. Uskoi kait heidän oppineen riittävästi. Isän isoisä oli alun perin Venäjän vallankumouksen aikana Suomeen tullut emigrantti. Ei isä puhunut isoisästään mitään. Muffa siitä oli häntä valistanut, että Mattsoff se oli alkujaan. Isoisä oli suomentanut sukunimensä Maasaloksi. Isä oli saanut sitten tavalliset suomalaiset etunimet, Kalle Eevertti. Mauno oli kuullut joskus äidin leikillisesti puhuttelevan isäänsä meidän Eevertiksi. Isä ei pitänyt yhtään siitä nimestä. Isä ei hänen käsittääksensä osannut tai ymmärtänyt venäjää ja ruotsia isä ei halunnut puhua, vaikka se sanoi osaavansa kieltä aivan kelvollisesti. Ei isä aina ymmärtänyt mitä äiti ja muffa puhuivat toisilleen. Ne puhuivat murteella, jota puhuttiin Koivulahden suunnalla. Siinä oli sekaisin suomen kieltä ja ruotsia sekä paikallista murretta, ei sellaista koulussa opittu. Oli Mauno kuullut isän torilla solkkaavan ruotsia. Joskus se oli äidin pyynnöstä hakenut torilta kalaa ja hän oli ollut mukana. Harvoin se mitään ruokaostoksia teki tai mitään kotitöitä. Äidin mielestä tori tai halli oli ainut oikea paikka ostaa kalaa, sai takuuvarmasti tuoretta. Isä oli kalakojulla saanut vastaansa myyjän, joka ei osannut tai ei halunnut puhua suomea. Kyllä se numerot luetteli suomeksi. Rahan kieli aina löytyy. Isä oli rehtori ja filosofian maisteri. Niin Mauno oli kuullut sen esittelevän itsensä, kun heillä oli käynyt vieraita. Se oli ollut aluksi historian opettaja, nyt se oli Lyseon rehtori. Oppikouluun piti pyrkiä tai käydä pääsykokeissa. Pyrkijät pantiin järjestykseen ja parhaat pääsivät sitten tuohon opinahjoon. Ei Mauno tiennyt kuinka suuri osa pääsi sisään, muttei hänellä ollut mitään vaikeuksia päästä niiden joukkoon. Koulu oli toistaiseksi ollut hänelle kovin helppoa. Ei hän erityisesti pitänyt koulunkäynnistä, se oli sellainen asia, joka vain kuului hoitaa pois alta, ennen oikeita opinahjoja ja elämää. Pian oppikoulu oli oppikouluna jäämässä historiaan. Mauno oli kuullut riittävästi isän yksinpuheluja tulevasta peruskoulu-uudistuksesta. Sitä koskeva laki oli ollut eduskunnassa vähän sen jälkeen, kun hän aloitti kansakoulun ekaluokalla. Isän mielestä peruskoulu oli vasemmistolaisten kansanedustajien salajuoni, jonka mukaan kaikista pitäisi tehdä herroja. Ei kuulemma ollut mitään järkeä lahjattomien lasten kuluttaa koulunpenkkejä yhdeksää vuotta. Mauno katseli isäänsä, joka istui...