Pesonen HUNA, jaguaarin tytär

2. Auflage 2020
ISBN: 978-952-80-1445-4
Verlag: BoD - Books on Demand
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 476 Seiten

Sukellus maya-kulttuurin mielikuvitusta kiehtoviin syvyyksiin. Maya-kuningas Ahaubal kyllästyy kansansa verisiin taistelupeleihin liki 2000 vuotta sitten. Hän käynnistää kirjoitukset, jotka hän haluaa julki vasta silloin, kun maya-kalenteri päättyy, vuonna 2012. Samana vuonna maya-kaksonen Huna täyttää 18 vuotta. Siksi hänet asetetaan tulikokeeseen. Sen seurauksena käynnistyvät tapahtumat, jotka johtavat ikivanhojen salaisuuksien poluille. Siellä odottavat mittaamattoman arvokkaat aarteet. Mutta mitä ne aarteet ovat - ja kenelle ne on tarkoitettu? Mikä on Xibalbaan uskovien manalan miesten kohtalo? Miten suomalainen nuorukainen, amerikkalainen psykiatri ja Maya-shamaani liittyvät tarinaan? Kihelmöivän jännittävä tapahtumasarja käynnistyy Guatemalassa, Atitlanjärven ainutlaatuisen jylhissä maisemissa.

Mauno Pesonen on monilahjakkuus. Yrittäjä, mainostoimittaja, copywriter, suunnittelija. MAT, MKT, NLP-praktitioner. Hän on julkaissut esikoisromaanin Kultajyvä ja koston siemenet heinäkuussa 2020. Huna, jaguaarin tytär on saanut kipinän Kultajyvä-romaanista, jossa psykiatri pääsee lääkealan sodanaikaisen Guatemalan kansalaisiin kohdistetun rikollisen ja epäeettisen testauksen jäljille.

Autoren/Hrsg.

Pesonen, Mauno

Leseproben

2.
Hunan kaksoissisar, Huni, on valmistautumassa joka-aamuiselle juoksulenkilleen, vilkaisee kelloaan, joka on tasan yhdeksän. Hän hymähtää itsekseen huomatessaan, että Panajachelissa, siskon kotikaupungissa on vasta keskiyö. Juuri sillä hetkellä hän kokee putoamisen tunteen, joka kuitenkin lievenee pian, ja hän ryhtyy pukeutumaan joustavaan juoksupukuunsa, solmii jalkaansa uudet tossut, jotka hän sai isältään lahjaksi aamulla. Tänään Huni täyttää kahdeksantoista vuotta – ja niin tietysti siskokin. – Lähden lenkille, menen testaamaan nämä uudet tossut, hän huikkaa isälleen, joka on vielä kotona. – Nauti juoksusta, ota rennosti, vastaa isä. – Minulla on yksi lyhyt kokous iltapäivällä yliopistolla. Juhlitaan sitten, kun palaan sieltä. Huni päättää juosta vakiolenkkinsä: reitin, joka suuntaa Pohjoisrantaan, sieltä Tervasaaren ympäri, vesibussilaitureiden kautta Siltavuorenrantaan, edelleen Kaisaniemen puistoon saakka, kiertää sitten vielä koko puiston. Hän lähtee paluureitille Unioninkatua pitkin. Senaatintorin avaruuden ja Ritarihuoneen pienen puistikon kautta on luontevaa palata kotiin. Putoamisen tunne jätti levottomuuden alitajuntaan, juokseminen helpottaa, mutta tunteen jälkikaiku ei suostu poistumaan. Kimmo ja Timo, ”Kim ja Tim”, Kajanderin veljekset, ovat myös aikaisin liikkeellä. Veljekset, joiden olemus on kuin eri planeetalta. Tim on yli vuoden vanhempi, solakkavartaloinen komistus, sinisten silmien katse on tutkiva ja tarkka, pitkä vaaleanruskea tukka pyrkii jatkuvasti valahtamaan silmille, hän siirtää hiuksiaan sivuun vähän väliä ja heilauttaa päätään samalla. Hänen suorasta ryhdistä syntyy koppava, ylpeä vaikutelma. Hän on kauppakorkean miehiä, uskoo enemmän teoriaan kuin käytäntöön, pitää itseään Kimiä fiksumpana ja ajattelee, että Kim ei pärjää ilman hänen terävään älyynsä perustuvia neuvojaan. Kimmo on tummatukkainen, harteikas, vahva ja lupsakka nallekarhumainen symppistyyppi, käytännönläheisempi kuin veljensä. Hänen silmiensä viisas katse loistaa kirkkaana, mutta syvällä niiden tummissa lähteissä asustavat myös hänen äitinsä valencialaisen verenperinnön tuliset välähdykset, jotka sulavat lempeyteen ja myötätuntoiseen luonteeseen. Hän uskoo vahvasti, toisin kuin veljensä, enemmän intuitioon ja luovan ajattelun mahdollisuuksiin ja harrastaa voimaa vaativia liikuntalajeja. Hän on juuri saavuttanut 3. Danin mustan vyön tason taekwondossa, jonka hän aloitti jo nuorena, 12-vuotiaana, kun kyllästyi uintiharrastukseen – ei löytänyt siitä enää tarpeeksi haastetta. Tosin uimataidoista on ollut hyötyä, kun hän halusi oppia laitesukellusta päästäkseen tutkimaan vanhoja hylkyjä, joita kaverit olivat löytäneet Söderskärin majakan läheisyydestä. Hän ei pidä lainkaan veljensä alistavista, määräilevistä otteista eikä tietynlaisesta näkymättömästä vähättelystä, mikä on ollut luultavasti yhtenä syynä budoharrastuksen aloittamiseen. Se ei kuitenkaan ole muuttanut Timin suhtautumista lainkaan, vähättelevä asenne näyttää olevan pysyvää laatua. ”Minun on tehtävä jotain tälle alistamiselle, se ei ole hyväksi. Pitäisi pystyä irtautumaan, muuttaa vaikka jonnekin muualle,” Kim on alkanut ajatella. He asuvat edelleen isänsä kodissa. Molemmilla on omat huoneensa, ei ole kiirettä eikä tarvetta muuttaa omiin asuntoihin, isän suvun vanhassa perintöhuoneistossa on tilaa turhankin paljon. Kim on huomannut, että se on tavallaan kuin seitti, josta on vaikea pyristellä irti. He tietävät tottakai, että ovat syntyneet hyväosaisina, mikä onkin aiheuttanut erikoisen ongelman, tai pikemminkin häiriön, jonka he molemmat ovat tunnistaneet - se liittyy naisiin. Kysymys ei ole siitä, etteivätkö naiset ole heistä kiinnostuneet, vaan asia on juuri päinvastoin. Varakkaat, komeat nuoret miehet kiinnostavat. Ongelman ydin on tietää ja tunnistaa kiinnostuksen aitous, ja se on alkanut osoittautua vaikeaksi. Joka kerta tunteiden taustalle nousee isän varjo, kysymys siitä kuinka suuri isän kuuluisuuden ja perheen varakkuuden paino on? Siksi kummallekaan nuorukaisista ei ole syntynyt vieläkään vakavasti otettavaa parisuhdetta – ei edes Timille, josta naiset ovat lähes aina kiinnostuneempia kuin Kimistä. Veljekset kävivät saattamassa kaverinsa aamujunalle, ovat palaamassa Senaatintorin poikki Pohjoisrantaan päin, kotiaan kohti. Valtioneuvoston linnan kulmalla Aleksanterinkadun puolella heidän ohitseen hölkkää kevyesti ja kimmoisasti kuin gaselli juoksuasuun pukeutunut nuori mustatukkainen nainen, jonka pitkä sysimusta ponnari heilahtelee puolelta toiselle juoksun rytmittämänä. Pojat katsovat ihaillen pienikokoisen naisen notkeaa urheilullista vartaloa ja vaivattoman näköistä menoa. Nainen on juuri kääntymässä Ritarihuoneen puistikkoon, kun samalla hetkellä talon kulman takaa syöksyy pyöräilijä aivan liian kovalla vauhdilla. Juoksija yrittää väistää välttääkseen törmäyksen, horjahtaa talon nurkkaa vasten, kaatuu ja hänen käsivartensa osuu talon karheaan kivijalkaan. Pyöräilijä kiihdyttää vauhtiaan kadun poikki, ei katso taakseen, vaan painaa päänsä alas, pakenee Helenankadulle. Kim liikahtaa pakenijan suuntaan, mutta Tim tarttuu hänen käsivarteensa. – Antaa olla, ei maksa vaivaa. Pojat ryntäävät nopeasti naisen luo, eivät edes ehdi nähdä pakenijaa tarkemmin – on tärkeämpää katsoa kuinka naiselle kävi. Nainen on ehtinyt nousta istumaan, tunnustelee varoen käsivarttaan, verta tarttuu hänen sormiinsa. – Carajo, mikä idiootti! hän kiroaa. – Voidaanko auttaa? ehättää Kim kysymään ja ojentaa valkoisen nenäliinan taskustaan. – E… en... tiedä, sanoo nainen, ottaa vastaan nenäliinan. – Kiitos. Hän yrittää nousta ylös, mutta se näyttää vaikealta. – Nilkkani taisi nyrjähtää, toteaa nainen. – No niin, siis autetaan. – Kiitos, nainen ähkäisee. – Minä olen Kimmo, esittäytyy nenäliinan ojentanut nuorukainen. – Ja tässä on Tim. – Isadora, Isa, Huni, sanoo nainen. Kim hätkähtää, kun kohtaa naisen suurten tummien silmien katseen – se on tulinen ja vihainen kuin hyökkäävän villipedon katse. Mutta siinä on muutakin – siinä on kummallista lumovoimaa, avoimuutta ja ahdistusta yhtä aikaa. Hän aistii naisesta säteilevän erikoisen sisäisen arvokkuuden – häkellyttävä yhdistelmä Kimin mielestä. Naisen kasvot ovat kauniit, erikoisen voimakkaat, säännölliset veistokselliset piirteet, vaalean pronssinvärinen iho – ei ole suomalainen tämä kaunotar, pikemminkin on kuin intiaani. Kim pyyhkii Isan käteen tarttuneen verijäljen liinaansa ja solmii sen sitten kyynärtaipeen naarmun suojaksi. Nainen kiittää taas, ottaa tukea Kimin käsivarresta, tunnustelee toisella kädellä nilkkaansa. Se on ilmeisesti venähtänyt, kävely on vaikeaa. – Jos sulle sopii, niin saatamme sinut, voit ottaa meistä tukea, sanoo Tim ritarillisesti. – Onko kotisi lähellä? – Onhan se tuossa Rauhankadulla, ei sinne ole enää pitkä matka. Helvetti, millaisia idiootteja, Isadora manailee vieläkin. – Onneksi täällä näyttää olevan herrasmiehiä, hän sitten naurahtaa ja ääntää melkein virheettömästi, vaikka latinalainen aksentti soinnahtaa fonetiikassa ja ”carajo” lipsahti aluksi. – Jotkut pyöräilijät ajavat kuin hullut, vakuuttaa Kim. Isadoran katse on syöpynyt syvälle hänen tajuntaansa. Kim ravistaa päätään, katseen polte ja lumovoima ei katoa, onhan merkillistä. Tuntuu aivan kuin osa hänestä olisi poissa, tarttunut kiinni johonkin. Hän yrittää tavoittaa Isadoran katsetta uudelleen, mutta nainen keskittyy katsomaan eteensä. Hänelle kelpaa apu, nilkka ei suostu varaamaan. Isa ottaa tukea...